Tapaninpäivän myrskytuhot

Joulusta tuli taas astetta ikimuistoisempi, 

kun luonto päätti näyttää taas suunnattomat voimansa. Myrsky repi puita railvolla, jota moni ei kestänyt. Harvoin kokee yhtä erikoista tunnetta, kuin oli seuratessa ikkunasta näytelmää: puut taipuivat luokille ja lopulta luonnon arkkitehtuurin pettäsessä ne räsähtivät majesteetillisesti maahan, yksi kerrallaan. Summittaisen laskutoimituksen mukaan ympäriltämme kaatui reilusti toistasataa suurta kuusta. Maisema oli paikoin kuin sodan jäljiltä. 

Illan hämärryttyä myös murskautuneeseen metsään laskeutui hiljaisuus. Oli aavemaista seistä täydessä tyvenessä ja pimeydessä. Metsään revityt aukot lepäsivät tähtitaivas kattonaan ja vain taivaanrannan äänettömät salamat rikkoivat pysähtyneen hetken.

Stalkkereille!

Kaikilla meillä on ystäviä, joiden elämäntehtävänä on pitää meidät muut tarkasti ajan tasalla elämästään päivittämällä sosiaalisen median statuksia tuiki tiheään. Pelkät kuulumisetkaan eivät riitä vaan samalla jaetaan kulloinenkin olinpaikka karttapalvelulla koordinaatteineen.

Monille on myös tuttua, että Facebook ja Google keräilevät klikkauksiamme ja kohdentavat ruudulle läjähtäviä mainoksia niiden mukaan, tai että kauppaketjut seuraavat ostoksiamme ja profiloivat asiakkaat sitä kautta. Melko viatonta. Mieluummin katselen minulle kohdistettua mainosta matkapalveluista tai miesten vaatteista kuin satunnaista kaupallista tiedotetta vaihdevuosipillereistä.

Olinpaikka on vielä aiemmin kuulunut tiukemmin yksityisyyden verhon taakse, mutta alati yleistyvät palvelut raottavat tuota verhoa vauhdilla. Se, jos joku tietää sijaintini ja liikkeeni, tuntuu huomattavasti karmaisevammalta kuin nettiklikkailuitteni ja tykkäämisteni paljastuminen. Pidän mielelläni nettiminäni ja fyysisen todellisuuden erossa toisistaan. En ole minkään sortin tekniikkanero tai tietoturvatietäjä, vaan kirjoitanpa seuraavaan, mitä maantieteen uudet suuntaukset mahdollistavat elämääsi katkerana kyttäävälle.

Olin Utrechtin yliopiston professorin Otto Huismanin luennolla, jolta nämä blogimerkinnän ajatukset ovat suurelta osin lähtöisin.

Ajan ja tilan maantiede yhdistää nämä ulottuvuudet ja luo meille jokaiselle aika-tila-prisman, jossa liikumme. Prisma on käytännössä potentiaalinen alue, jolla ehdimme päivän aikana liikkua. Jokainen päätös, jonka päivässämme teemme kaventaa tulevia mahdollisuuksia, kutistaa loppupäivän prismaamme. Tämä on luonnollista, sillä mitä pidemmälle aika kuluu sitä vähemmän ja lähemmäs enää ehdimme.

Oletetaan, että tiedän Facebook-profiilistasi osoitteesi, työsi, opiskelupaikkasi, ehkä kurssit joita käyt, onko autoa, pyörää, harrastuksesi, ystäväsi ja mieleiset vapaa-ajanviettopaikkasi ja -tapasi. Näiden tietojen urkkiminen ei ole monen profiilista kovinkaan haastava tehtävä. Samaten on helppo koota näistä jonkinlainen suuntaa-antava viikkoaikataulu, jonka mukaan liikut. Juju, johon "aikamaantieteilijät" kykenevät, on mallintaa maailmaasi ja liikkeitäsi niiltä väleiltä, jolloin et päivittäisikään statustasi. Työkaluilla ja ohjelmistoilla pystytään optimoimaan liikkeesi: jos tiedän sinun olleen paikassa A klo 14 ja paikassa B klo 17 ja tiedän sinun käyttävän julkista liikennettä. Näillä tiedoilla voin rajata melko tarkasti millä alueella liikut ja optimoida reitit, joita todennäköisimmin käytät, integroimalla vaikka reittioppaan data ja katuverkosto mallinnukseen mukaan. Näin lyhyesti. Malleihin voi periaatteessa lisätä mitä tahansa paikkatietoa parantamaan osumatarkkuutta.

Mallinnus perustuu myös siihen, että ihminen on lopulta hyvin yllätyksetön eläin. Aloin pohtimaan omaa päivittäistä aika-tila-polkuani ja hämmästyin, kuinka tylsä olio olenkaan. Samoja paikkoja, reittejä ja aikatauluja viikosta toiseen. Mieti hetki omaa arkeasi: kuinka blokkiutunut olet samoihin rutiineihin?

Mallit perustuvat tietenkin vain todennäköisyyksiin ja vaativat suuren määrän työtä ja osaamista. Kukaan ei tiedä aivan tarkasti missä olet silloin, kun et ole päivittänyt sijaintiasi. On silti karmiva ajatus, että joku voi piirrellä kartalle mahdollisia reittejä ja päivittäisiä polkujasi.

Nyt voit jo huokaista, että onneksi ystäväsi eivät käytä tietojasi väärin, mutta...

Luin juuri uutisen (en vain kuolemaksenikaan muista mistä), kuinka tietosuoja-asiantuntija tuli pitämään luentoa ennakkoon ilmoittautuneelle yleisölle. Yllättäen hän aloitti luennon laukomalla totuuksia hänelle ennestään tuntemattomien kuuntelijoiden elämistä. Edellisenä iltana hän oli onkinut jonkin nettipalvelun kautta luennolle osallistujien vanhoja luokkatovereiden nimiä ja tekeytyi näinä henkilöinä yleisön Facebook-kaveriksi. Vaikka yksityisasetukset olisikin viritetty kireälle, moniko meistä todella tietää kenelle elämäämme jaamme?

"Minä polkuja tallaan..."

Ideaalimaailmassa tunnustaisimme luonnon omaavan itseisarvon, jonka takia sitä pitää suojella ja varjella ilman sen suurempaa syytä. Kai nykyäänkin moni luonnon arvokkuuden tunnustaa (muutenkin kuin rahassa ja elämyksissä), mutta toimintaan asti se ei tunnu riittävän. Ekomatkailunkin kuningasidea on tuotteistaa luonnon itseisarvo niin, että se saa arvon, jota voidaan mitata rahassa. Se saa yksikön, jonka me niin hyvin tunnemme. Lopulta on turha kitistä perimmäisistä syistä, miksi luontoa suojellaan, kunhan suojellaan. Seuraava kysymys, joka täytyy kysyä onkin: suojeleeko matkailu luontoa todella hävitykseltä?

Voin kai määritellä itseni ekoturistiksi. Lähes kaikki matkani valitsen kohteen luonnon perusteella. Haluan kokea luonnon ja sen vuorovaikutuksen paikallisen tai miksei globaalinkin yhteiskunnan kanssa. Matkustaminen kuitenkin tapahtuu täysin itsekkäistä syistä: halusta kokea. Matkaa maailman äärin on hyvin hankala perustella kenellekään pyrkimyksellä suojella sikäläistä ympäristöä riistolta (vapaaehtoistyö ym.ovat asia erikseen).

Matkoilla tulee miettineeksi, miten minä vaikutan tähän systeemiin. Onko minulla oikeutta hedonistisesti reissata ympäri maailman muuttamassa paikallista omaleimaisuutta ja tapaa toimia? Vai tuleeko ajatella, että tuloni paikalle osoittaa paikallisille luonnon arvokkuuden sellaisenaan?

Ympäristöongelmien perimmäinen syy on hyvin pitkälti liikkuminen: ihmisten lennättäminen kokouksesta toiseen, työmatka kodista kaupungin laidalle, tuontibanaanin laivaus Costa Ricasta naapurin markettiin, jopa informaation siirto verkossa. Kaikki liike vaatii energiaa, infrastruktuurin ja kaluston ja näitä varten puristamme pallostamme viimeisenkin öljyn pisaran. Ekomatkailu ei ainakaan vähennä tätä liikkumisen määrää.

Ihmisellä on kuitenkin selvä tarve liikkua. Se on omassa luonnossamme ja ahdistumme, jos emme pääse sitä toteuttamaan. Näin marras- joulukuun pimeinä iltoina on hauska seurata, kuinka maantieteen laitoksen käytävillä alkavat ahdistus ja kaukokaipuu kasvaa: lentoliput jonnekin on saatava!!! Ihmislaji on levittäytynyt maapallon pinnalla vihoviimeisiinkin kolkkiin ja kautta aikain uusia alueita on etsitty ja tutkittu hengen uhalla. Nyt hiilivetyjen sidokset ja atomien ydinten energia on valjastettu saattamaa meitä yhä huikeampaan liikkeeseen. En halua rajoittaa kenenkään viettien tyydytystä, mutta ne on suunnattava kestävämpään suuntaan.

Eroosio iskee!

Omat kokemukseni matkailun ympäristöä suojelevasta näkökulmasta eivät ole lupauksia herättäviä. Myös turismialueilla ne alueet on tuhottu, jotka olisi tuhottu ilman matkailua ja kääntäen: alueet, joilla ei turismin lisäksi juuri muuta käyttöä löydy, ovat nekin saaneet vain ongelmia niskaansa matkailijoiden myötä. Annan pari esimerkkiä:

Lapin lakeuksille on hankala keksiä muuta hyötykäyttöä kuin poronhoito ja matkailu. Lapin vaeltajat lienevät astetta tiedostavampaa sorttia, mutta silti tunturi on "täynnä" säilykepurkkia ja lasipulloa. Polut ovat vilkkaimmilla alueilla syöpyneet syvälle maastoon ja tuhonneet pintakasvillisuutta ja -maata kuutiokaupalla. Vieraslajit ovat levinneet tupien pihapiiriin ja kettu on pitkälti ihmisen avustuksella syrjäyttänyt naalin tuntureiltamme.

Hän tapasi olla sarvikyy

Tassilin ylänkö keskellä Algerian Saharaa ei tarjoa ihmiselle materialistisesti mitään, vain vihamielisen, äärimmäisen ympäristön. Vilja ei kasva ja arkeeisen peruskallion päälle kasautuneet kerrostumat eivät tarjoa öljynetsijälle yllätyksiä. Sinnekin matkamme kuitenkin vei. Algerialle on sanottava kehuna, että he varjelevat historiallisesti ja geologisesti arvokasta kohdettaan mustasukkaisesti. Massaturismille alue ei ole avautunut, vielä... Vaikutuksemme alueen hengissä kamppailevaan luontoon oli kuitenkin selvä. Oppaamme tappoivat kyyt armotta edeltämme, vastalauseista huolimatta ja matkakumppanillamme oli rietas halu päästä syömään tai kivittämään kaikkea mikä liikkui. Itse koin, että olimme vain vieraita, mutta monilla tuntuu olevan tarve käyttäytyä kuin isäntä, oli paikka mikä tahansa.

Tiedän, että ekoturismin kautta on saatu myös menestystarinoita alueiden ja lajien suojelussa (esim. Brasilian Pantanain jaguaarit), mutta monta asiaa joudumme miettimään ennen kuin touhu saadaan kestäville urille. Vastassa on myös paradoksi: turismin voluumia lisäämällä saadaan uutta nostetta suojeluun, mutta toiminnan massoittuessa lieveilmiöt vievät saavutetut hyödyt.

Rokottamattomien riskipeli

Tänään sunnuntaina uutisoitiin, että tuhkarokkotapausten määrä on suomessa kääntynyt selvään nousuun.Suoria johtopäätöksiä rokotuskielteisyyden trendin kanssa ei ehkä kannata vetää, mutta vaikuttava tekijä se joka tapauksessa on.

Olen keskustellut usean rokotusten vastustajan kanssa aiheesta, ja yleensä heidän argumenttinsa ovat enemmän tai vähemmän kestämättömiä. Rokotuksiin liittyy toki aina riski. Lääketehtaiden intressit ovat ristiriidassa hitaan ja puolueettoman tutkimuksen kanssa, mutta väitteet lääketeollisuuden suurista salaliitoista sairastuttaakseen koko ihmiskunnan omiksi orjikseen, ovat naurettavia. Lääketeollisuus on kilpailua hyvässä ja pahassa: hyvä puoli on, että huonot yhtiöt ja tuotteet karsiutuvat pitkässä juoksussa pois. Markkinat toimivat evoluution kaltaisena valintapaineena, kunhan ne ovat avoimet.

Jokaisella rokotettavalla taudilla on tietty kynnysarvo rokotettujen määrässä, jonka alapuolella tauti pääsee leviämään. Se on täysin yksinkertaista ja kiistatonta tautien ekologian matematiikkaa. Kynnysarvot mahdollistavat kuitenkin myös sen, että mukana pääsee"vapaamatkustajia", jotka säilyvät terveinä koska muu väestö ympärillä on rokotettua. Tämä voi luoda illuusion siitä, että rokotukset olisivat hyödyttömiä. Siten on absurdia, että rokotusten vastustajat markkinoivat julkisesti aihetta vastaan. Olisivat tyytyväisiä siivellä eläjän etuoikeudestaan, eivätkä yrittäisi kasvattaa omaa sairastumisriskiään alentamalla väestön rokotusastetta.

Rokotukset ovat yksi ihmiskunnan mahtavimmista saavutuksista. Miljoonia tappaneita tauteja on saatu suitsittua, jopa hävitettyä kokonaan. Tällaisen menestystarinan hylkääminen ja perusteeton torjuminen on lyhytnäköistä ja ajattelematonta. Tässä taas nähdään ihmisten heikko ymmärrys biologisista ilmiöistä, sillä rokotusten perusmekanismi on nerokas: käytetään hyväkseen kehon omaa puollustusjärjestelmää ja stimuloimalla sitä, saadaan vastustuskyky nousuun. Vereen ei ruiskuteta mitään myrkkyjä tai luonnottomia molekyylejä vaan kuolleita, heikennettyjä viruksia tai niiden osia. Samoja aineita, joita luonnollisestikin vereen pääsee koko ajan mielettömiä määriä. Nyt vain kontrolloidusti ja juuri niiden pahimpien tautien. Kun rokotukset tehdään hyvin ja tutkitusti riskit ovat minimaaliset. On sääli, että rokotuksian mainetta pilaavat viimeaikaiset paniikkisähläykset kuten sikainfluenssan kanssa kävi: kiireessä järki ja aukoton tutkimus unohtuivat.

Rokotukset ovat myös hyvä esimerkki teemasta, jossa tiedettä tulkitaan tahallaan väärin ja käytetään väärin perustein hyväkseen. Aina löytyy joku tiedeihminen, jonka saa julkisesti vastustamaan mitä tahansa. Kun yksi lääkäri nousee rokotuksia vastaan, vedetään johtopäätös sen olevan koko tiedekentän konsensus. Samaten tutkijoiden sidoksilla lääketeollisuuteen perustellaan koko alan mädäntyneisyyttä. Lääketiede on kuitenkin tehnyt valtavasti työtä avoimuuden lisäämiseksi ja tutkimuksissa huijaamisen torjumiseksi. Nykyään esim. jokainen aloitettava tutkimus täytyy rekisteröidä avoimeen rekisteriin, jotta tutkimusta ei voida piilottaa ja unohtaa epämiellyttävien tulosten sattuessa. Lääketieteen kausijulkaisut eivät julkista yhtäkään artikkelia, jos tutkimusta ei ole alun alkaen rekisteröity oikein. Niitä mätäpaiseita löytyy varmasti edelleen, mutta koko lääketeollisuutta ei kannata tyrmätä, se on kuitenkin ollut yksi hyvinvointimme kulmakiviä.

Jos harkitset lapsesi rokottamatta jättämistä tärkeimpienkin rokotusten osalta, harkitse vielä. Laitat lapsesi epäreiluun ja epätasa-arvoiseen asemaan. Vaikka taudit olisivat näennäisesti Suomesta hävinneet, tuhkarokko esimerkkikin osoitti, että ne voivat otollisissa olosuhteissa palata milloin tahansa. Saavutettua voittoa ja menestystä ei kannata menettää.

Rahakasveilla rahaa, vaan ei ruokaa

Tupakkaa viljellään maailmassa 3,8 miljoonaa hehtaaria

Teetä viljellään 3,0 miljoonaa hehtaaria

Kahvia  9,8 miljoonaa hehtaaria

Kaakaota 8,7 miljoonaa

Sokeriruokoa 23, 8 miljoonaa hehtaaria

Ns. rahakasveja, jotka eivät ole lainkaan syötäviä tai ovat rikkaisiin länsimaihin lähetettäviä yleellisyysruokia viljellään yhteensä 150 miljoonaa hehtaaria. Se kalpenee vain vaivoin riisin 158 miljoonalle hehtaarilla. Riisin kuitenkin sanotaan ruokkivan puolet maailman väestöstä. Nämä tiedot käyvät ilmi YK:n ruokajärjestö FAO:n tilastoista, joista näitä sitten ynnäilin ja vertailin. Sitä paitsi otin rahakasvin määritelmäksi varsin tiukan rajauksen: jätin pois mm. soijapavun, jotka myöskin rahdataan usein rikkaisiin maihin tai syötetään hampurilaisiin päätyvällä karjalle. Otin mukaan vain kasvit, joilla ei ole suurta ravitsemuksellista merkistystä ja jotka tuotetaan yleensä aivan erialueilla kuin kulutetaan.

YK:n tietoihin perustuva listaus maailman nälkää näkevistä kertoo karua kieltään, missä maissa aliravitsemus on yleisintä. On tragikoomista, että samat maat löytyvät myös niistä, joissa on suhteellisesti suuri osa viljelyalasta rahakasvien peitossa. Poimintoja:

Akuutista nälänhädästä kärsivä Etiopia on vuorannut viljelykelpoisen maansa 10 %:sti pääasiassa kahvilla ja pippurilla. Sama tilanne 75 %:n nälkää näkevän väestön Kongon demokraattiseessa tasavallassa.

Burundissa 23 %:lla viljely-alasta kasvaa rahakasveja. Samalla 63 % väestöstä näkee nälkää!


Norsunluurannikolla 14 % näki nälkää listauksen aikana. 45 % alasta on rahakasvien peitossa ja pelkästään kaakao vie lähes 30 %!


Indonesia on maailman johtavia kaakaon, kahvin, kumin ja palmuöljyn tuottajia, rahakasvien viedessä 31 % viljelypinta-alasta. Samalla 16 % näkee nälkää!

Näitä esimerkkejä voisin repiä listoista loputtomiin. No, tuoko maailmalla miljardibisnestä olevat tee, kahvi, kaakao ja tupakka sitten rikkauksia kavattajamailleen? Eivät. BKT:n tai inhimilisen kehityksen indeksin pahnan pohjimmaisia ovat juuri nämä länsimaiden yleellisyystuotteita kasvattavat maat. Tai tuovatko rahakasvit ja kansainvälisten tupakkajättien ja elintarvikeyhtiöiden sijoitukset edes vakautta? Salli minun nauraa: Norsunluurannikko, Liberia, Pakistan, Kongo, Kolumbia, Honduras, Haiti, Zimbabve, Sri Lanka. Kaikki sisällissotien runtelemia maita ja rahakasvien tyyssijoita.

Länsimailta suunnitelmahan on nerokas: omassa maassa voidaan säilyttää ruokaomavaraisuus kasvattamalla itse tärkeimmät ravintokasvit ja ulkoistaa ylellisyystuotteiden kavatus kolmannen maailman maihin. Oma perse pysyy leveänä, sen toisen taas riutuu kahvipapuja niellessä. Ei tässä ruuan maantieteessä kaikki ole raiteillaan.

Tämä kirjoitus on toki tarkoituksellisen kärjistetty ja monet maat ovat saaneet myös inhimillisen kehityksen nousemaan rahakasvien varjosta. Esimerkkinä suhteellisen kehittynyt Mauritius, jolla viljelysmaasta lähes 90 % peittää sokeriruoko. Nämä menestyneet maat ovat kuitenkin yleensä pieniä saarivaltioita, jotka joutuvat joka tapauksessa tuomaan suuren osan ruoastaan.

Nyt en yritäkään lähteä pohtimaan tähän jakoon johtaneita maailmanpoliittisia ja -taloudellisia kehityskulkuja tai ratkaisuja. Toinpahan esiin vain muutamia hätkähdyttäviä lukuja ja tilastoja, joiden kautta koko maailman ruokakriisi näyttäytyy hiukan uudessa valossa. Mm. Iltalehden otsikoillaan lietsoma kahvin hinnan nousu -paniikki saa ehkä näistä luvuista hiukan uuden sävyn. Harmi vain, ettei yleellisyystuotteidemme hintojen nousu taida näkyä mitenkään kehitysmaan maaorjien palkkapussissa. Kyllä siinä Reilussa kaupassa taitaa jokin järki olla...

Tämän kirjoittaminen teekuppi kädessä oli jo omassa kaksinaismoralistisuudessaan merkittävä suoritus ;D

Kartan visuaalinen voima

Hello! Olen syksyn mittaan tehnyt kurssia tieteen julkisuudesta ja popularisoinnista, ja ajattelin pistää kirjoituksia myös tänne blogiin. Muokattuina tietenkin :)

Maantiede on hyvin visuaalinen tiede. Koulutukseemme kuuluu jo alusta lähtien kartografia ja tulosten visuaalinen esittäminen. Tässä suhteessa olemme etulyöntiasemassa moneen muuhun tieteenalaan nähden. Tehokkaat aistiärsykkeet pitää valjastaa myös tieteen hyväksi. Vaikka nykymaailma onkin korostuneen visuaalinen, tulee myös tieteen popularisointi olemaan entistä enemmän kokonaisvaltaista aistihyväilyä. Audiovisuaalisuus, eli liikkuva kuva yhdistettynä ääneen on jo nostanut television ja internetin suurimmiksi väyliksi, joista yleisö tiedeuutisiin ja -juttuihin tutustuu. Myös tieteen tunnetuksi tuomisessa on olemassa suuret mahdollisuudet − mm. luonnontieteellisissä museoissa − tuoda virikkeitä kaikille aisteille, passiivisen vitriinin takaa tuijottamisen sijaan. Tällä tiellä on jo mm. tiedekeskus Heureka, muilla olisi paljon opittavaa. Maantieteen kohteet eivät ole juuri museoitavissa (vanhoja karttoja lukuun ottamatta), mutta audiovisuaalisiin esityksiin ja 3D-ajoihin on olemassa rajoittamattomat mahdollisuudet.

Kartat ovat maantieteen kuvia ja keskeisin esitystapa. Kartat sopivat tieteen populaariksi esitystavaksi, sillä ne ovat loputtomasti muokattavissa ja jo luonteeltaan konstruktioita; subjektiivisia yksinkertaistettuja näkemyksiä todellisuudesta. Lisäksi yleisöllä on olemassa jo varsin hyvä kartanlukutaito: ilman sitä ei taida tästä elämästä selvitä ja tätä voidaan hyödyntää myös journalismissa.

Luin Seppäsen ja Väliverrosen artikkelin, jossa käsiteltiin kuvan voimaa. Artikkelin lopussa listataan neljä valokuvien keskeistä tehtävää merkitysten muodostajana. Käsittelen näitä neljää kohtaa maantieteen ja eritoten katrografian näkökulmasta:

1.
Konkretisoi monimutkaista tieteellistä ongelmaa
Kartat tekevät tätä erityisen hyvin: tunnettuja merkityksiä omaavilla symboleilla voidaan kertoa juuri se määrä informaatiota, joka yleensä on tarpeellista. Kartoilla voidaan esittää mm. ajallista ja alueellista muutosta paremmin kuin kokonainen kirja selittäviä lauseita.

2.
Rakentaa sosiaalisia suhteita toimijoiden välille
Jätetään sana sosiaalisuus hetkeksi sivuun. Kartat ovat täydellinen väline kuvamaan asioiden välisiä suhteita, virtoja ja etäisyyksiä. Tätä objektien välistä tilasuhdetta kutsutaan nimellä topologia. Mikä parasta, karttaa ei tarvitse tehdä todelliseen reaalimaailman mittakaavaan. Mikä tahansa aihe voidaan levittää kaksiulotteiselle pinnalle ja esittää asioiden välisiä suhteita viivoin, symbolein ja etäisyyksin. Kartografia antaa tämän kaltaiseen esittämiseen mahdollisuuksia. Vain mielikuvitus on rajana.

3.
Tarjoaa mahdollisuuden affektiivisiin panostuksiin
Karttojen affektiivisia eli tunnetiloihin vaikuttavia ratkaisuja on todennäköisesti tutkittu vähän. Näitä visuaalisia keinoja kuitenkin käytetään mm. Helsingin sanomissa. Värit, symbolit, mittasuhteet: kaikki vaikuttavat kartan aiheuttamaan tunteeseen. Kartta ei pyrikään luomaan valokuvan kaltaista toisintoa todellisesta hetkestä vaan on enemmän välineellinen tiedon yksinkertaistamisen keino. Niinpä kartta on emotionaalisesti köyhempi väline, mutta silti mm. värivalinnalla voidaan vaikuttaa asian tuomiin tuntemuksiin: musta ja kirkuvan punainen ovat uhkaavia, vihreä luonnollinen ja rauhaisa jne.

4.
Tuottaa uutismaista todellisuusvaikutelmaa
Tähän kartta ei edes pyri. Uutiskuva voi jo itsessään kertoa tarinan. Kartta on sitä yksipuolisempi. Toisaalta hyvin tehtyyn karttaan liittyy absoluuttisia totuuksia sijainneista ja välimatkoista, joilla on − jollei uutisarvoa − niin ainakin totuuspohja, jota ei voi kiistää. Niinpä kartoilla on vastaan sanomaton merkitys alueellisen todellisuusvaikutelman luojana. Kartan kanssa on myös vaikeampi tehdä todellisuuskuvaan vaikuttavia jippoja lavastuksen ja rajaamisen kanssa, jotka ovat uutiskuvissa arkipäivää. Karttojen tottunut käyttäminen ja niiden yleinen totuuspohjaan luottaminen antaa kartan tekijälle kuitenkin valtaa vaikuttaa omilla teknisillä ratkaisuillaan: karttojen projektio, luokittelujen luokkarajat, poisjätettävien kohteiden valinta jne. ovat kaikki klassisia tapoja hienovaraisesti ”huijata” katsojaa.

Kartan yksinkertainen visuaalinen tehokkuus on toiminut jo vuosisatoja. Karttojen kaikkia mahdollisuuksia paikkatiedon maailmassa ei ole varmasti vieläkään hyödynnetty. Kartat ovat tulleet jäädäkseen jokapäiväiseen arkeemme. Maantieteilijä on tämän osaamisen keskiössä ja toivottavasti pääsee hyödyntämään sitä myös tieteen popularisoinnin saralla.

Mikä kansalaisaktivismissa ärsyttää?

"Neste ei ole maksanut "yritystukimaksua" greenpissijöille. Siksi lienee tämä karhuamis kierros. Kallistahan tuon rainbow warrior 3 aluksen rakentaminen on."

"Suomesta on tullut sosaaliyhteisöjen kaatopaikka.Vaikka rajat onkin auki,mielestäni pitää olla kunnon järjestyssääntöjä.Vielä epähygienian takia on mahdollista kulkutautien leviäminen.Tuskastuttaa seurata tätä ilmiötä."

"Kun viherpiipertäjät mekkaloivat, on hyvä mekkaloida tietoisena niistä kaikista seuraamuksista, mitä ovat realistisia. Koskaan ei pelkkä tunteen palo ja oma paha olo saa olla toimintaa ohjaamassa."

Nämä kaikki kommentit on otettu HS.fi:n keskustelupalstoilta, jotka koskivat Greenpeacen mielenosoitusta, Romanien majoitusta ja sikaloiden salakuvaajien oikeudenkäyntiä.

Kansalaisaktivismi tuntuu olevan monen suussa kirosana pahimmasta päästä. Onhan se helvetin ärsyttävää, että ihmisellä on asioita, joita uskaltavat ja viitsivät ajaa muutenkin kuin äänestämällä puoluetta, joka on eniten vastahankaan kaikessa ja murahtamalla tuopin ääressä maailman epäoikeudenmukaisuutta tai kirjoittaa loukkaavan rajalla olevia herjauksia nimettömänä keskustelupalstalle vain kylvääkseen taas epäsovun siemenen.

Yksikään lainaamistani kommentoijista on tuskin ollut Neste Oil:n palkkalistoilla, saanut romanilta kulkutautia tai työskennellyt sikatilallisena eläinsuojelulakien rajoilla heiluen. Kukaan heistä on tuskin menettänyt henkilökohtaisesti mitään, sillä kansalaisista on löytynyt yksilöitä, jotka ovat nousseet näkemiään vääryyksiä vastaan.

Kun joku on valmis ITSE auttamaan ihmisiä, joilla ei ole ihmisoikeuksia edes omassa maassaan; kun joku on valmis pukeutumaan ITSE orankiasuun, jotta saadaan huomio sademetsien joukkoraiskaukseen; kun joku on ITSE valmis kuvaamaan tehotuotannon paskaan hautaamia eläviä eläimiä; kun joku on ITSE valmis tähän kaikkeen, tuntee joku muu asiakseen syyttää heitä sohvan nurkasta yhteiskunnan vihollisiksi numero uno.

Pelottaako heitä? Pelko on ollut läpi historian hirmuhallitsijoiden keino saada langat pysymään käsissään. Lakeihin ja sääntöihin liittyy ilman muuta pelko seuraamuksista, jotka lankeavat lakeja rikkoville. Silloin kun kaikki käyttäytyvät normien mukaan, ei tarvitse pelätä seurauksia. Kun joku murtautuu kahleista ja nousee vastarintaan, syntyy pelko, mihin se johtaa. Pelottaa, kun joku rikkoo yleisen konsensuksen.

Kun ilmoitan lopettaneeni lihan syönnin, saan miltei vihaisen sävyisiä vastauksia. Oma valintani nähdään heti hyökkäyksenä heidän valintojaan kohden. Yksityisautoilija hypähtää heti kantapäilleen, kun sanon pyöräilleeni koko kevään töihin.

Vai onko kaikilla vain ylikyyninen asenne: ettei kukaan oikeasti ole valmis asioita muuttamaan? Kunhan kerjäävät huomiota ja kusettavat syyllistääkseen muita...

Kaikki tämä kuitenkin viestii ihmisen tietoisuudesta teoistaan ja niiden vaikutuksista. Autoilija tietää saastuttavansa pyöräilijää enemmän ja lihansyöjä tietää pihvinsä majoittuneen eläessään neliömetrin paskaiseen lättiin. Muiden teot koetaan syyllistävinä, koska syyllisyys kalvaa heitä jo sisältä päin. Heti kun joku on ollut valmis reagoimaan vääryyksiin, se on uhka. Se osoittaa, että ihmiset edes välittävät. Ja se on lohdullista!

Aktivismi ei ole mitään anarkiaa. Se ei ole hörhöilyä lakkaa imppaavassa pummilaumassa. Se on toimintaa, jossa yksilön on mahdollisuus vaikuttaa, vaikka sitten maksamalla omasta selkänahastaan. Se on mitä tasa-arvoisinta toimintaa. Ei tarvitse olla monimiljonääri, ministeri tai näyttelijädiiva. Kuka tahansa, joka on tarpeeksi rohkea, voi aloittaa väkivallattoman vastarinnan: kansalasitottelemattomuudella on historiassa muutettu maailmaa ja tullaan muuttamaan.

Arvostanko sitten uusnatseja ym., jotka ovat valmiit toimimaan ideologiansa puolesta? En! Heidän toiminnassaan ei ole kyse minkäänlaisesta auttamisen halusta tai aikomuksesta tehdä maailmasta parempi paikka. Kyse on vain oman pesän kuvitteellisen idylin varjelemisesta.

Elämme näennäisindividualistisessa maailmassa, yhteisössä ilman yhteisöllisyyttä. Maailmankylä on kyllä taloudellisesti sidoksissa kautta linjan, mutta eettisesti se kumisee tyhjyyttään. Yksilön on hyväksyttävää tehdä lähes mitä tahansa kunhan se liittyy rahantekoon. Silloin katsotaan kyllä läpi sormien eetteisesti arvelluttavaakin toimintaa. Mielipiteenvapaus taas tuomitaan heti, kun se uhkaa jonkun elinkeinoa, esimerkkinä sikatilat tai turkistarhat.

Kiehtovat kasvit Kaisaniemessä

Enpä uskonut aiemmin hurahtavani kasveihin, tai tarkemmin kasvien ekologiaan ja evolutiikkaan. Kuinka monimuotoista ja ällistyttävää elämä onkaan! Se aina jaksaa yllättää.

Normaalisti kasvit ovat kovin arkipäiväinen osa elämäämme. Niin arkipäiväinen, että unohdan seisovani puisella lattialla, syöväni kasvikunnan hedelmät, pukemalla puuvillaiset vaatteet, hengittäväni kasvien vapauttamaa happea ja kirjoittavani blogia hiilivoimalla (hiiltyneitä kasveja) tuotetulla sähköllä. Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha on hyvä paikka pyhittää näille elämää ylläpitäville eliöille oma hetkensä. Syksyn myrskytessä omat kasvimme horrokseen, pysyvät kasvihuoneet auki koko talven. Sinne siis! Tulen oppaaksi jos joku pyytää ;)

Jos mahdollista, kasvien tavat selviytyä tässä ankarassa maailmassa ovat vielä ihmeellisempiä kuin eläinkunnan. Ainakin omalla primitiivisellä tavallaan. Paikalleen juurtuneina, ne joutuvat sopeutumaan aivan erilaisiin haasteisiin. Ilman keskushermostoa ja ilman minkäänlaista kykyä alkeelliseenkaan suunnitteluun, ne toimivat huippunsa hiottujen puollustus- ja jopa hyökkäysmekanismien mukaan. Kasvit eivät ole jääneet surkuttelemaan liikkuvien eläinsukulaistensa kehitystä, vaan päinvastoin valjastaneet nämä käyttöönsä paikatakseen paikallaan pysyvän elämän puutteet. Eläimet auliisti toimivat siitepölyn ja siementen väsymättöminä kantojuhtina. Kasvikunnasta löytyvät maailman suurimmat ja kauneimmat.

Suosittelen jokaiselle opastettua kierrosta Kaisaniemessä. Kasvien sopeumat ja ihmeellisyydet aukeavat vasta pienellä johdatuksella niiden maailmaan. Niin vieras elämäntyyli se meille on. Palmusalissa ovat bambut, jotka luonnossa kasvavat optimioloissa yli metrin (!) päivässä. Parananjättilumpeet kannattelevat veden pinnalla keskikokoista aikuista, ja kaktussalissa näet, miten kasvit voivat elää paikassa, jossa sataa... noh, ei juuri sada.

Yksi kasvien arkipäiväistymisen ja niistä vierottumisen merkki on se, että kasvituotteita syödessämme tai muuten käyttäessämme, emme välttämättä lainkaan tiedä, miltä kasvi on edes elävänä näyttänyt. Kasvihuonessa voi täyttää nämä yleistiedon aukot. Kaakao-puu pukkaa rungostaan hedelmää, intianpuuvilla kehrää pumpuliaan ja lummeallas puskee riisiä.

Puutarha on myös pala Helsingin historiaa. Kartanorakennuksesta piti alunperin tulla Suomen kuninkaanpalatsi. No, kuten tiedämme, kuningasta emme koskaan saaneet elätiksemme, joten rakennus toimii tällä hetkellä ikävä kyllä suurelta yleisöltä suljettuna kasvimuseona (täynnä kuivattuja näytteitä ympäri maailman). Komiaa arkkitehtuuria se on silti ulkoakin päin.




Tämä oli nyt vain lyhyt mainospuhe kasvien kunnioituksen puolesta. Ne eivät osaa pitää itsestään meteliä. Jonkun muun täytyy. Ehkä myöhemmin seuraa lisää botaniapropagandaa ;)

Mikä maantiede?

Opiskelen maantiedettä Helsingin yliopistossa. Maantiede voi olla hiukan hankalasti jäsenneltävä tieteenala, mikä on samalla sen vahvuus ja heikkous. Maantieteellä ei oikeastaan ole ns. omaa tutkimuskohdettaan, vaan kaikki perustuu spatiaaliseen (eli alueelliseen) synteesin luontiin milloinkin mielenkiinnon kohteena olevien ilmiöiden tai piirteiden osalta.

Tämä antaa maantieteilijälle hyvinkin vapaat kädet. Lähes kaiken voi kytkeä paikkaan, tilaan tai alueeseen.

"Maantieteilijä tutkii, mitä maantieteilijä tutkii" -hokema voi olla samalla kuitenkin myös kirous. Voisin väittää, että maantieteen opiskelijoilla ei ole samanlaista yhteistä identiteettiä kuin monilla muilla tieteen aloilla. Yhteishenki on kyllä pienessä tieteenalassa ja -porukassa loistava, mutta onko meillä todella sellaista ammatti-identiteettiä, mikä mm. biologeilla tuntuu olevan. Tämä huomio taas vasta opiskelijan horjuvasta näkökulmasta. Mikä meitä lopulta sosiaalisten siteiden lisäksi yhdistää?

Vaikka maantiede on ollut olemassa omana oppialanaan jo kauan ja voidaan laskea hyvin vanhojen tieteenalojen joukkoon, tuntuu että joudumme yhä todistelemaan olemassa oloamme. Maantieteilijä joutuu aina uudestaan todistelemaan paikkaansa ja valintaansa, usein myös itselleen. En vain kerran ole joutunut vastaamaan kysymykseen "miten sitä maantietoa voi muka viisi vuotta opiskella?" Maantieteellä ei ole kansan suussa tieteen statusta. Se on vain tietoa paikoista.

Jo ensimmäisen vuoden opinnoissa monella kurssilla sivuttiin aihetta maantieteen legitimiteetistä, oikeutuksesta. Jotenkin aistii, että tämä on myös opettajillemme arka aihe. Saman laista todistelua olen lukenut viestinnän oppikirjoista. Viestintä on vasta nuori tieteen ala ja hakee vasta paikkaansa.

Helsingin yliopistossa maantiedekin hakee paikkaansa. Jotain kertoo, että nykyiseen geotieteiden ja maantieteen laitokseen on sijoitettu niin eksakti geologia kuin erittäinkin humanistinen, paikoin jopa filosofiasta ja psykologiasta sävyjä saava kulttuurimaantiede. Suoraan sanottuna jopa hiukan surkuhupaisaa. Vaikka nykyään kuinka toitotetaan ns. postnormaalista tieteestä, jossa korostuu poikkitieteellisyys ja yhteiskunnallisuus, en tiedä, kuinka hedemällinen maantieteen ja muiden matemaattis- luonnotieteiden (fysiikka, matematiikka, tietojenkäsittelytiede jne) synteesi on. Itsekin karkasin Viikkiin luo biotieteiden. Moni haikailee kohti keskustaa (sosiologia, kansantaloustiede jne.).

En kokenut saavani maantieteestä tarpeeksi. Koin saavani kyllä työkaluja tulevaan tutkijan uraan, mutta se kova tiedollinen ja teoreettinen ydin on puuttunut. Näistä syistä hain lopulta opiskelemaan myös biologiaa, josta voisin ammentaa ekologista - kenties evolutiivistakin - osaamista. Toivottavasti tiedonjanoni saa tyydytyksen tästä yhdistelmästä: maantieteen metodit ja synteesi yhditettyinä ekologiseen ympäristökäsitykseen ja teoriaan.

Tämä oli hyvin kriittinen kirjoitus. Ehkä ensi kerralla kirjoitan maantieteen iloista!

Härkätaistelut jäävät Kataloniassa historiaan

Eläinsuojelu saavuttaa jälleen yhden virstanpylvään, kun Espanjan itsenäisyyttä ajava alue lopettaa kyseisen eläinrääkkäyksen. Vaikkakin suurin ajava motiivi onkin ollut henkinen irtautuminen muusta espanjasta, on päätös silti tärkeä ennakkotapaus.

Perinnettä on perusteltu mm. sen kulttuurihistorian ja taiteellisen aseman kannalta. Nämä ovat järkevän ja nykyaikaisen ihmisen korvaan aika järjettömiä ja helposti kumottavia perusteluja.

Historialla ja perinteillä voidaan perustella sille tielle lähtiessä käytännössä mitä vain. Ottakaa norjalaiset toki taas käyttöön verikosto, Italia gladiaatoritaistelut ja USA orjuus.

Maailma muuttuu. Järjettömyydet loppuvat aikanaan. Espanjakin on muiden länsimaiden rivissä oikomassa kolmannen maailman epäkohtia. Omaan kulttuuriin ei sen sijaan saa koskea, olisi se kuinka oksettava tahansa.

Taiteellisuus on myöskin hyvin hatara peruste eläinoikeusrikokselle. Taiteen voi toki nähdä monelta kantilta mm. rajoja ja tabuja rikkovana itsenäisenä instituutiona, mutta sillon kun se leikkii eliöiden elämällä voidaan peli viheltää mielestäni poikki. Jos joku kiistää, etteikö turha tappaminen muka ole väärin, kertokoon. Samaten kertokoon, jos härkätaisteluiden tappaminen ei muka ole turhaa.

Matadorit voivat kertoa rauhassa, kuinka he kunnioittavat lahtaamiaan härkiä ja niitä pidetään kuolemaansa asti kuin kukkaa kämmenellä. Varmasti näin onkin ja koko asian ydin ei mielestäni olekaan yksittäisen härän kokema kuolema, vaan se iljettävä tapa, jolla tappaminen ja eläimen viimeiset hetket viihteellistetään ja karnevalisoidaan. Tappaminen syödäkseen/puollustautuakseen on oleellinen osa luonnon kiertokulkua, siinä ei ole mitään tuomittavaa (tehotuotanto onkin sitten asia erikseen). Mutta kun kuolema on massojen viihdettä ja ajanvietettä, ollaan hyvin kaukana luonnollisesta. Härkätaistelujen kaltaiset tapahtumat ilman muuta raaistavat maailmaa ja vähentävät elämän kunnioittamista. Itse en loppujenlopuksi näe kovinkaan suurta eroa antiikin gladiaattoritaisteluiden ja härkätaisteluiden välillä. Kahdessa vuosituhannessa ei ole vielä kovin pitkälle päästy.

Lain on suojattava myös eläimiä ihmisen julmuudelta. Espanjan lakeja en ala etsimään, mutta luulisi sielläkin olevan vastaavat. Ainakin pitäisi. Suomen eläinsuojelulaissa sanotaan näin:

"" 32 §
Eläinten lopettaminen

Eläimen lopettaminen on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

33 §
Teurastus ja siihen liittyvät toimenpiteet

Eläimelle ei saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, kipua eikä tuskaa käsiteltäessä. ""

Joku taas kertokoon, jos muutoin toimiminen ei muka ole julmaa.

Banaani — typeryytemme sijaiskärsijä

MTV3 uutisoi tänään banaanin viljelyn mahdollisesta tuhosta. Juttu ei itseasiassa ole edes mikään uutinen, koska asia on tunnettu jo kauan ja toimittajakin perustaa juttunsa hyvin vanhaan artikkeliin.

Nyt en kirjoita kuitenkaan niinkään banaanista vaan ajatuksista, joita koko suurempi teema herätti.

Monet tieteelliset teoriat on valjastettu ihmiskunnan hyväksi hyvällä menestyksellä. Nykyistä teknologiaa ei olisi ilman mm. suhteellisuusteorian syvällistä ja laajapohjaista ymmärtämistä. Mm. tämä banaani esimerkki kuitenkin osoittaa sen, miten evoluutioteoria ei ole saanut samanlasta merkitystä ja ihmiskunta on toiminut kuin halveksien sen periaatteita.

Banaaniviljelmät, joilta jokapäiväiset hedelmämme rahtaamme sisältävät yhtä ja samaa kloonia ympäri maailman. Geneettinen variointi on siis minimissään. Eliökunnasta löytyy lajeja, jotka menestyvät mahtavasti suvuttomallakin lisääntymisellä, mutta näiden yksilömäärät ovat huikeita, olosuhteet hyvin tasaiset tai sukupolven pituus erittäin lyhyt. Näillä keinoilla taataan suuri muuntelu ja hyvä sopeutuminen itseään kloonamallakin. Banaanilla ei kuitenkaan ole mitään näistä ominaisuuksista. Ainoastaan ihminen on pystynyt pitämään tekohengityksellään olosuhteet niin vakaina, että banaanikloonit ovat säilyneet viljelmillä.

Tässä kuitenkin haastetaan kilpailuun niin perustavan laatuinen ja nerokas systeemi kuin evoluutio. Kilpajuoksu  valtavasti muuntelevia tauteja vastaan, silloin kun olemme pultanneet itsemme jo lähtöviivalle, ei voi päättyä kuin huonosti. Olemme pysäyttäneet banaanin kehityksen samalla, kun sen viholliset jatkavat nopeaa kehitystään. Jos evoluution mekanismit todella syvälliseti ymmärrettäisiin ei tällaiseen hulluuteen ikinä olisi lähdetty. Banaanikin on vain yksi monista vastaavista esimerkeistä. Antibioottien ryöstöviljely on toinen esimerkki siitä, kuinka evoluution tehoa halveksitaan.

Banaanitapauksessa täytyy tosin ihmisten puollustukseksi sanoa, että suvulliseen lisääntymiseen kykenemättömiä hybridejä on viljelty jo tuhansia vuosia. Todennäköisesti silloin otettiin käyttöön kuitenkin aina uusia risteytymiä jolloin nykyisenlaisilta klooniarmeijoilta säästyttiin. "Riippuvuus" banaaneista on siis kehitetty jo kauan ennen kuin geeneistä ja niiden muuntelusta ymmärrettiin mitään. Nykypäivän valtavien plantaasien hulluutta ei voi perustella esihistorialla.

Amerikassa panostetaan suurella rahalla geeniteknologiaan eli perimän muunteluun ja luontaiseen kehitykseen puuttumiseen, kun samalla osa vaatii evoluutioteorian poistamista koulujen opetussuunnitelmasta. Voiko suurempaa ristiriitaa enää olla? Jos ei ymmärretä edes toiminnan lähtökohtia, kuinka muka voidaan ottaa vastuuta seuraamuksista.

Tällaiset banaanin kaltaiset tarinat ovat yksi syy sisäistää evoluutioteoria ja sen seuraukset entistä paremmin.

Tassili - Hiekkameren keskeltä noussut kivimetsien saari

Kuumaisemat ympäröivät leiriämme. Metrien korkuiset kivipaasit loivat saharalaisen metsän. Veden ja tuulen ikiaikainen työ näkyy jokaisessa piirteessä. Särmät ovat hioutuneet unduloivaksi hiekkakivipinnaksi ja painovoimaa uhmaavat muodostumat kaartuvat luoden suojaisia koloja, johon kätkeytyä Saharan kylmää yötä karkuun. 

Täytyy kertoa myös Algerian matkamme toisesta puolesta, ainutkertaisesta luonnosta ja vuosituhansien ihmistyön merkeistä. Alue on UNESCO:n maailmanperintökohde ja algerialaiset vaalivat sitä lähes mustasukkaisella otteella. Tassilin ylänkö nousee ympäröivästä hiekkaerämaasta n. 800 metriä saavuttaen lähes kahden kilometrin peruskorkeuden.  Pienimittakaavasta karttaa alueelta tuijottaessa luulee ylängön olevan tasainen. Korkeuskäyrät kuitenkin pettävät. Alue koostuu suurilta alueilta kuin kiviseinämien labyrintista. Maastomittaajan painajaisessa muutaman kymmenen metrin korkeuserot vaihtelevat pisteestä toiseen kuin satunnaisesti. Veden ja tuulen syömät tunnelit, käytävät ja terassit tekevät maastosta mahdottoman tulkita.

Tassilissa sisäinen kompassini katosi välittömästi. Tuaregioppaamme olivat paasiviidakossa kotonaan. Tämä on heidän kotinsa, ollut heidän leikkipaikkansa ja nyt oppaana elannon lähteensä. Pohdimme, mitä jos tuaregin tiputtaa suomalaiseen kuusikkoon. Olisiko hän yhtä pyörällä päästään kuin me heidän "metsässään". Vaikka suunistaminen oli aikalailla mahdotonta, oppi matkalla lukemaan luontoa uudella lailla. Kalliot ja uurrokset kertoivat tarinaa niinkuin omamme kertoo jääkauden ajasta. Tassilin tarina vain ulottuu vuosimiljoonien taakse. Aavikkokerrostumista syntynyt heikosti sementoitunut hiekkakivi on tehnyt virtaavasta vedestä ja puhaltavasta tuulesta kuvanveistäjänsä. Tämän prosessin äärellä todella tunsi itsensä pieneksi.

Geologialtaan alue oli eri aikakausien ja syntytapojen mosaiikkia. Löysin hyvin sekalaisia artikkeleita alueen synnystä. Suurin osa ylängöstä on vanhoja dyynikenttiä sittemmin jähmettyneenä. Hiekkakivi ei siis ole merenpohjalla syntynyt mikä on osittain alueen onni: hiukan pohjoisempana alkavat meressä syntyneet tasangot. Niistä Algeria pumppaa rikkautensa, öljyn. Tassilin aavikkokerrostumista öljyä ei löydy. Se on taannut alueen pysymisen koskemattomana. Alueen monimuotoisuudesta kertoo se, että ylängön eteläosista on löydetty jopa merkkejä satoja miljoonia vuosia vanhoista jääkausista.

Maailman hidas muutos näkyi joka puolella. Kalliomaalaukset 10 000 vuoden takaa esittävät kirahveja, virtahepoja, krokotiileja. Nämä maalaukset alueella, jossa ei nykyisin sada ehkä vuosiin. Kalliopaasien ympäröimään altaaseen saattoi kuvitella matalan järven, josta oli enää jäljellä sen rantadyynit. Kävellessä saatoi jalkojen juureen aueta sadan metrin syvyinen jokilaakso, johon oli hyvin vaikea kuvitella enää vapaana lipuvaa virtaa. Muutamasta harvasta paikasta oli mahdollista yhyttää puita, todellisia jättiläisiä. Missään ei ollutkaan näitä nuorempia. Jälkikasvun on korjannut Saharan paahtava kuumuus.

Tassilissa todella oli viimeisimmän jääkauden loppuessa täysin erillainen ilmasto, savanni-ilmasto. Kivikautiset maalaajat eivät ole keksineet savannin eläimiä päästään. Ne todella elivät ylängöllä. Pysäyttävä esimerkki ilmaston muuttumisesta ovat tuhansia vuosia vanhat alueelle endeemiset Cupressus duprezianat, saharan sypressit. Puita on jäljellä parisen sataa, joista näimme muutaman kymmenen. Harvassa tapauksessa pääsee sanomaan nähneensä noin suuren osan koko lajin edustajista. Saharan ilmasto on kuivunut vuosi tuhansissa niin paljon, että puun siemenet eivät enää idä. Näemme lajin hiipuvan näiden riutuvien vanhusten myötä. Tämä perspektiivi on hyvä pitää mielessä myös nykyisen ilmastonmuutospuheen aikana. Ilmasto on dynaaminen systeemi, tosin liika on aina liikaa.

Kun kulki oppaidemme perässä tietyt asiat jaksoivat aina hämmästyttää. Autiomaassa ei kasva kovin montaa lajia kasveja. Aina uuden ilmestyessä oppaamme kertoi, mikä käyttö sillä on heidän kansalleen. Mausteita, lääkkeitä, hallusinogeenejä. Ihminen on uskomaton eläin ottamaan jokaisen resurssin käyttöönsä.Tassilin lajisto ei tosiaan ollut suuren suuri. Tappavan myrkylliset sarvikyyt tuaregit tappoivat tavattaessa ja suuria heinäsirkkoja he kivittivät meidän maistettavaksemme. Mule mule eli paikallisten leirilintu saapui aina ihmettelemään puuhiemme. Täkäläisiä puolta pienemmät korpit kärkkyivät jätteitämme ja odottivat nälkäisinä poistumistamme. Savannien eläinkirjo on vaihtunut muutamaan gaselliin, aavikkokettuun ja jyrsijöihin, jotka saattoi yhyttää yön pimeydessä leivän murujen kimpusta. Nykyään autiomaa on vaihtolämpöisten liskojen valtakuntaa. Ne paistattelivat kivillä imien itseensä riitoisaa auringon energiaa.

Vaellus oli mainio opetus minkälaista elämä voi olla verrattuna länsimaiseen yltäkylläisyyteemme. Ruoan ja veden aasit kantoivat toki mukaamme, mutta ennen ei ole ollut näin. Paikallistuntemus oli vesikuoppien mieleen painamisessa välttämätöntä. Muuten kuolit auttamatta pois. Tuaregit näyttivät ylpeinä meille paria matkalla ollutta vesikuoppaa kuin Graalin maljaa. Oppaamme sanoikin: "kuinka te voitte olla tyytymättömiä ikinä mihinkään, teillähän on maa täynnä vettä?"

Arabikevään merkit

Arabikaduilla, joilla on keväällä virrannut veri, oli vielä marraskuussa hiljaista. Mikään ei viitannut tuleviin tapahtumiin ja levottomuuksiin vaan rauhallisuus oli silmiin pistävää. Vai viittasiko sittenkin?


Kaupungilla oli ahdistava tunnelma. Jokaisella kadun kulmalla seisoi sotilas, ase tanassa ja katse horisontissa. Kadut eivät olleet täynnä elokuvien basaareista tuttua vilinää. Ne olivat kumman kuolleita. Elämä oli piilossa tai se oli tukahdutettu. Jo lentokentällä jouduimme ongelmiin. Virkailijat polottivat sekaisen arabiaa ja ranskaa. He keskustelivat keskenään, luoden aina välillä katseen meihin, välillä lukuisiin papereihin ja viisumeihin. Tavaroitamme (niitä jotka olivat edes saapuneet perille) takavarikoitiin, seuruettamme hajoitettiin ties minne sivukonttoreihin ja aikaa kului.

Koska kiinnostavan journalismin määritelmiin kuuluu mm. ajankohtaisuus, kirjoitan hiukan Algeriasta, maasta likellä arabikatujen kiivainta taistelua. Kirjoitan pohjalta, jonka sain viettäessäni maassa kaksi viikkoa pari kuukautta ennen pohjois-Afrikan leimahdusta. Millainen vaikutelma maasta ja sen yleistunnelmasta jäi ja mitä maalle kuuluu nyt?

On helppo olla jälkiviisas, mutta vallankumousten nostaessa päitään yksi maa kerrallaan, ei voinut välttyä ajatukselta: arvasin. Kohtamaamme mielivaltainen toiminta virkamiehiltä sai meidät raivoihimme. Miten lienee arabikadunmiehen laita?

Vaikka visiittimme pääkaupunki Algerissa kesti vain pari päivää, saivat viranomaiset meidät turhautumaan ja tukehtumaan maan byrokratiaoksennukseen. Seurueemme "johtajaa" pompoteltiin kaksi päivää eri ministeriöiden välillä. Välillä luvattiin jotain, mutta kuitenkin asia siirrettiin seuraavan virkamiehen harmiksi. Kukaan ei uskaltanut sanoa viimeistä sanaa, antaa päätöstä. Liekö väärästä päätöksestä virkamiehelle lähtö päättömänä (aika kehno puujalka). Jo ensi askeleista lentokentällä kalvanut tunne osoittautui aivan oikeaksi: emme olleet tervetulleita. Myöhemmin tuaregioppaamme totesi, että lahjonnalla olisivat aisat kyllä hoituneet. Vaatii vain aikamoista pokkaa alkaa hivuttaa ruskeita kirjekuoria maassa, jossa kulmalla seisovilla poliiseilla on rynnäkkökiväärit olallaan.

Algerialla on verinen historia. 90-luvulla käytiin kymmenvuotinen sisällissota jonka aikana voimaan pantu poikkeuslaki kumottiin vasta keväällä mielenosoittajien paineessa. Sota sai alkunsa kun hallitus keskytti tulossa olleet vaalit kun hallituspuolueiden tappio oli käymässä selväksi. Vielä 2000-luvulla Algeriaa on ravistellut pommi-iskujen aaltoja ääri-islamistien taholta. Algerian al-Qaidaa on yritetty tukahduttaa väkivalloin. Tämä taistelu näytti jo voitetulta ennen sen uutta heräämistä viime kevään levottomuuksien aikana.

Matkasimme taksissa Algerin lentokentälle päästäksemme toisella yrityksellä jatkolennolle Djanet'in. Jo porteilla taksimme pengottiin poliisien toimesta. Poliisien ja sotilaiden edustus oli näkyvää. Koko muutaman tunnin odotus myöhässä olleeseen lentoon oli piinaavaa seurattavaa. Pimeällä lentokentällä risteili poliisiautoja. Keneltäkään ei saanut mitään tietoa ja terroristit olivat (poliisivaltion "hienoisella" avustuksella) tehneet jo tehtävänsä: saaneet mielikuvitukseni laukaamaan. Aivan kuin lentokentällä olisi ollut käynnissä valtava operaatio. Luultavimmin poliisivaltiossa tällainen voimannäyttäminen oli kuitenkin vain käytäntö.

Tuaregit, joiden vieraita -ja viranomaispapereissa kutsumia- olimme, ovat sorrettu kansa. Reilut miljoona tuaregia ovat levittäytyneet keskelle Saharaa Algeriaan ja sen lähimaihin.  Kansa on elänyt kiertävinä paimentolaisina ja kauppiaina. Tuaregeista liikkuu huhuja pelottavina aavikon sotureina "sinisenä kansana", mutta se mitä me näimme heistä oli täysin toisenlainen kuva.

Kun vertaan arabien kansoittamaa pääkaupunkia Algeria ja etelässä sijaitsevaa pientä tuaregikaupunkia Djanet'ia, oli tunnelman ero kuin hautajaisissa ja häissä. Vaikka tuaregit -Keski-Saharan paimenkansa- on ollut vainottu ja syrjitty arabien toimesta vuosisatoja, olisi kaupunkeja vertaillessa voinut kuvitella asetelman olevan päinvastoin.  Vainoharhainen, byrokratiaviidakon läpi katsellut pääkaupunki vaihtui matkallamme kotoisaan, mutkattomien tuaregien keidaskaupunkiin. Tuaregeista paistoi lapsenomainen leikkisyys ja iloisuus. Tuaregit käännytettiin muslimeiksi varsin myöhään ja se näkyi myös käytöksessä, asenteissa ja pukeutumisessa. Oppaamme toki katosivat tiettyihin aikoihin kallioden taakse rukoilemaan, mutta samalla heissä oli jäljellä niin paimenkansan luontosuhdetta ja uskomuksia että myös varsin länsimaista maailmankuvaa mm. evoluutiosta.

Mikään paratiisi ei Djanetkaan enää ole (Tuaregien kielellä Djanet tarkoittaa paratiisia, keidas keskellä aavikkoa). Helmikuussa siepattiin italialainen nainen oppaineen lähellä kaupunkia. Ulkoasiainministeriö ei enää suosittele matkustamista alueelle.Ovatko tuaregien hävityn itsenäistymistaistelun arvet auenneet? Vai käyttävätkö ääri-islamistiset järjestöt vain kaaosta hyväkseen?

Jopa matkallamme keskellä autiomaata koettiin kulttuurien törmäys. Ei tosin meidän kristitystä kulttuuriperinnöstä tulleiden ateistien vuoksi, vaan tuaregien ja ryhmämme kanssa olleiden arabien välillä. Toisesta oppaastamme huokui halveksunta hänen kansaansa sortaviin arabeihin. Näin kiltisti sanottuna: hän ei pitänyt arabeja juuri minään. Konfliktit ovat vielä nuoria. Veri ei ole vielä kulunut muistoista.

Kiertävä suurlähettiläs kirjoitti 9.9.2011 Hs:n vieras kynässä  Algerian tilanteesta ja sen eroista muihin arabimaihin. Algeria on todella säästynyt tänä vuonna samanlaiselta väkivallan aallolta kuin itäiset naapurinsa. Mutta uudistuksetkaan eivät ole olleet vakuuttavia. On vielä hyvin aikaista sanoa, mitä Algeriassa vielä tulee tapahtumaan. Djanetista ja tuaregeista on vaikea saada enää mitään tietoa. Orastava turismibisnes oli alueelle selvä kehityskanava parempaan tulevaisuuteen. Kevään kriisin myötä tästä mahdollisuudesta haihtui paljon pieruna Saharaan. Toivon todella, että maan eteläosa ei vaivu takaisin äärijärjestöjen terroriin. Hiljaiset tuaregit on helppo unohtaa tiettömien taipaleiden taakse. Ei ole kuitenkaan kenenkään etu tässä maailmassa, jos ääriainekset saavat siellä alustan, jolla kyteä. Terrorin varjo saadaan pyyhittyä vain antamalla tuaregeille heidän ansaitsemansa oikeudet ja vapaudet. Paimenkansa on aina tyytynyt vähään, Algerian läpimätä hallinto voisi antaa heille edes sen.

Tästä se lähtee, mutta mikä?

Perustin blogin, mutta miksi?

Jotta mahdollinen lukija osaa tulkita tekstejäni ja asettaa mielipiteeni oikeaan kontekstiin, asiayhteyteen, avaan ensin hiukan motiivejani ja taustaani.

Ensisijainen syy miksi kirjoitan on harjoittelu. Asenteeni kirjoittamiseen voi olla joskus jopa intohimoinen, mutta kiireisessä arjessa tarvitsen vielä lisämotivaation, jotta saan sormeni näppikselle viuhtomaan. Haluan oppia käyttämään sanaa tehokkaammin, oppia vaikuttamaan. Mahdollisesti blogiympäristö tarjoaa myös vertaistuen ja palautteen. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ideoita. Kirjoitan siis ennemmin tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten. Tavoitteellisuutta vailla päämäärää. Kehitys vailla ennelta annettua suuntaa.

Mistä kirjoitan? Uskon tulevaisuuteni löytyvän tieteen parista. Haaveissani kannattelen kuvaa ihmisen ja luonnonkiertokulkujen ristiriitoja tutkivana vaikuttajana. Korostan sanoja tutkija ja vaikuttaja. Uusin hurahdukseni aihe on tiedeviestintä ja journalistiikka, eritoten tutkiva sellainen. Minulla saattaa olla hiukan idealistinenkin suhtautuminen tieteen mahdollisuuksiin ja tiedon voimaan. Rationaalisena ihmisenä en hyväksy muita päätöksiä kuin tietoon perustuvia, on tieto sitten kullakin kuinka subjektiivinen käsite. Rajaan kuitenkin jyrkän eron uskomuksen ja tiedon välille. Joku voi tästä ja tiedon luenteesta filosofoida pitkään, mutta tämä on se käytännön rajaus, jonka teen: tieto voi olla absoluuttisen tosi. Maantieteen ja biologian pääaineopiskelijana kirjoitukseni tulevat liikkumaan näillä alueilla saaden sävyjä sivuaineistani (viestintä, geoinformatiikka, ympäristönsuojelutiede). Tulen kirjoittamaan tieteestä vasta-alkajan ja opiskelijan vinkkelistä. En yritä päteä vaan viestiä, miltä maailma ja tiede instituutiona minulle näyttäytyy.