Arabikevään merkit

Arabikaduilla, joilla on keväällä virrannut veri, oli vielä marraskuussa hiljaista. Mikään ei viitannut tuleviin tapahtumiin ja levottomuuksiin vaan rauhallisuus oli silmiin pistävää. Vai viittasiko sittenkin?


Kaupungilla oli ahdistava tunnelma. Jokaisella kadun kulmalla seisoi sotilas, ase tanassa ja katse horisontissa. Kadut eivät olleet täynnä elokuvien basaareista tuttua vilinää. Ne olivat kumman kuolleita. Elämä oli piilossa tai se oli tukahdutettu. Jo lentokentällä jouduimme ongelmiin. Virkailijat polottivat sekaisen arabiaa ja ranskaa. He keskustelivat keskenään, luoden aina välillä katseen meihin, välillä lukuisiin papereihin ja viisumeihin. Tavaroitamme (niitä jotka olivat edes saapuneet perille) takavarikoitiin, seuruettamme hajoitettiin ties minne sivukonttoreihin ja aikaa kului.

Koska kiinnostavan journalismin määritelmiin kuuluu mm. ajankohtaisuus, kirjoitan hiukan Algeriasta, maasta likellä arabikatujen kiivainta taistelua. Kirjoitan pohjalta, jonka sain viettäessäni maassa kaksi viikkoa pari kuukautta ennen pohjois-Afrikan leimahdusta. Millainen vaikutelma maasta ja sen yleistunnelmasta jäi ja mitä maalle kuuluu nyt?

On helppo olla jälkiviisas, mutta vallankumousten nostaessa päitään yksi maa kerrallaan, ei voinut välttyä ajatukselta: arvasin. Kohtamaamme mielivaltainen toiminta virkamiehiltä sai meidät raivoihimme. Miten lienee arabikadunmiehen laita?

Vaikka visiittimme pääkaupunki Algerissa kesti vain pari päivää, saivat viranomaiset meidät turhautumaan ja tukehtumaan maan byrokratiaoksennukseen. Seurueemme "johtajaa" pompoteltiin kaksi päivää eri ministeriöiden välillä. Välillä luvattiin jotain, mutta kuitenkin asia siirrettiin seuraavan virkamiehen harmiksi. Kukaan ei uskaltanut sanoa viimeistä sanaa, antaa päätöstä. Liekö väärästä päätöksestä virkamiehelle lähtö päättömänä (aika kehno puujalka). Jo ensi askeleista lentokentällä kalvanut tunne osoittautui aivan oikeaksi: emme olleet tervetulleita. Myöhemmin tuaregioppaamme totesi, että lahjonnalla olisivat aisat kyllä hoituneet. Vaatii vain aikamoista pokkaa alkaa hivuttaa ruskeita kirjekuoria maassa, jossa kulmalla seisovilla poliiseilla on rynnäkkökiväärit olallaan.

Algerialla on verinen historia. 90-luvulla käytiin kymmenvuotinen sisällissota jonka aikana voimaan pantu poikkeuslaki kumottiin vasta keväällä mielenosoittajien paineessa. Sota sai alkunsa kun hallitus keskytti tulossa olleet vaalit kun hallituspuolueiden tappio oli käymässä selväksi. Vielä 2000-luvulla Algeriaa on ravistellut pommi-iskujen aaltoja ääri-islamistien taholta. Algerian al-Qaidaa on yritetty tukahduttaa väkivalloin. Tämä taistelu näytti jo voitetulta ennen sen uutta heräämistä viime kevään levottomuuksien aikana.

Matkasimme taksissa Algerin lentokentälle päästäksemme toisella yrityksellä jatkolennolle Djanet'in. Jo porteilla taksimme pengottiin poliisien toimesta. Poliisien ja sotilaiden edustus oli näkyvää. Koko muutaman tunnin odotus myöhässä olleeseen lentoon oli piinaavaa seurattavaa. Pimeällä lentokentällä risteili poliisiautoja. Keneltäkään ei saanut mitään tietoa ja terroristit olivat (poliisivaltion "hienoisella" avustuksella) tehneet jo tehtävänsä: saaneet mielikuvitukseni laukaamaan. Aivan kuin lentokentällä olisi ollut käynnissä valtava operaatio. Luultavimmin poliisivaltiossa tällainen voimannäyttäminen oli kuitenkin vain käytäntö.

Tuaregit, joiden vieraita -ja viranomaispapereissa kutsumia- olimme, ovat sorrettu kansa. Reilut miljoona tuaregia ovat levittäytyneet keskelle Saharaa Algeriaan ja sen lähimaihin.  Kansa on elänyt kiertävinä paimentolaisina ja kauppiaina. Tuaregeista liikkuu huhuja pelottavina aavikon sotureina "sinisenä kansana", mutta se mitä me näimme heistä oli täysin toisenlainen kuva.

Kun vertaan arabien kansoittamaa pääkaupunkia Algeria ja etelässä sijaitsevaa pientä tuaregikaupunkia Djanet'ia, oli tunnelman ero kuin hautajaisissa ja häissä. Vaikka tuaregit -Keski-Saharan paimenkansa- on ollut vainottu ja syrjitty arabien toimesta vuosisatoja, olisi kaupunkeja vertaillessa voinut kuvitella asetelman olevan päinvastoin.  Vainoharhainen, byrokratiaviidakon läpi katsellut pääkaupunki vaihtui matkallamme kotoisaan, mutkattomien tuaregien keidaskaupunkiin. Tuaregeista paistoi lapsenomainen leikkisyys ja iloisuus. Tuaregit käännytettiin muslimeiksi varsin myöhään ja se näkyi myös käytöksessä, asenteissa ja pukeutumisessa. Oppaamme toki katosivat tiettyihin aikoihin kallioden taakse rukoilemaan, mutta samalla heissä oli jäljellä niin paimenkansan luontosuhdetta ja uskomuksia että myös varsin länsimaista maailmankuvaa mm. evoluutiosta.

Mikään paratiisi ei Djanetkaan enää ole (Tuaregien kielellä Djanet tarkoittaa paratiisia, keidas keskellä aavikkoa). Helmikuussa siepattiin italialainen nainen oppaineen lähellä kaupunkia. Ulkoasiainministeriö ei enää suosittele matkustamista alueelle.Ovatko tuaregien hävityn itsenäistymistaistelun arvet auenneet? Vai käyttävätkö ääri-islamistiset järjestöt vain kaaosta hyväkseen?

Jopa matkallamme keskellä autiomaata koettiin kulttuurien törmäys. Ei tosin meidän kristitystä kulttuuriperinnöstä tulleiden ateistien vuoksi, vaan tuaregien ja ryhmämme kanssa olleiden arabien välillä. Toisesta oppaastamme huokui halveksunta hänen kansaansa sortaviin arabeihin. Näin kiltisti sanottuna: hän ei pitänyt arabeja juuri minään. Konfliktit ovat vielä nuoria. Veri ei ole vielä kulunut muistoista.

Kiertävä suurlähettiläs kirjoitti 9.9.2011 Hs:n vieras kynässä  Algerian tilanteesta ja sen eroista muihin arabimaihin. Algeria on todella säästynyt tänä vuonna samanlaiselta väkivallan aallolta kuin itäiset naapurinsa. Mutta uudistuksetkaan eivät ole olleet vakuuttavia. On vielä hyvin aikaista sanoa, mitä Algeriassa vielä tulee tapahtumaan. Djanetista ja tuaregeista on vaikea saada enää mitään tietoa. Orastava turismibisnes oli alueelle selvä kehityskanava parempaan tulevaisuuteen. Kevään kriisin myötä tästä mahdollisuudesta haihtui paljon pieruna Saharaan. Toivon todella, että maan eteläosa ei vaivu takaisin äärijärjestöjen terroriin. Hiljaiset tuaregit on helppo unohtaa tiettömien taipaleiden taakse. Ei ole kuitenkaan kenenkään etu tässä maailmassa, jos ääriainekset saavat siellä alustan, jolla kyteä. Terrorin varjo saadaan pyyhittyä vain antamalla tuaregeille heidän ansaitsemansa oikeudet ja vapaudet. Paimenkansa on aina tyytynyt vähään, Algerian läpimätä hallinto voisi antaa heille edes sen.