Tapaninpäivän myrskytuhot

Joulusta tuli taas astetta ikimuistoisempi, 

kun luonto päätti näyttää taas suunnattomat voimansa. Myrsky repi puita railvolla, jota moni ei kestänyt. Harvoin kokee yhtä erikoista tunnetta, kuin oli seuratessa ikkunasta näytelmää: puut taipuivat luokille ja lopulta luonnon arkkitehtuurin pettäsessä ne räsähtivät majesteetillisesti maahan, yksi kerrallaan. Summittaisen laskutoimituksen mukaan ympäriltämme kaatui reilusti toistasataa suurta kuusta. Maisema oli paikoin kuin sodan jäljiltä. 

Illan hämärryttyä myös murskautuneeseen metsään laskeutui hiljaisuus. Oli aavemaista seistä täydessä tyvenessä ja pimeydessä. Metsään revityt aukot lepäsivät tähtitaivas kattonaan ja vain taivaanrannan äänettömät salamat rikkoivat pysähtyneen hetken.

Stalkkereille!

Kaikilla meillä on ystäviä, joiden elämäntehtävänä on pitää meidät muut tarkasti ajan tasalla elämästään päivittämällä sosiaalisen median statuksia tuiki tiheään. Pelkät kuulumisetkaan eivät riitä vaan samalla jaetaan kulloinenkin olinpaikka karttapalvelulla koordinaatteineen.

Monille on myös tuttua, että Facebook ja Google keräilevät klikkauksiamme ja kohdentavat ruudulle läjähtäviä mainoksia niiden mukaan, tai että kauppaketjut seuraavat ostoksiamme ja profiloivat asiakkaat sitä kautta. Melko viatonta. Mieluummin katselen minulle kohdistettua mainosta matkapalveluista tai miesten vaatteista kuin satunnaista kaupallista tiedotetta vaihdevuosipillereistä.

Olinpaikka on vielä aiemmin kuulunut tiukemmin yksityisyyden verhon taakse, mutta alati yleistyvät palvelut raottavat tuota verhoa vauhdilla. Se, jos joku tietää sijaintini ja liikkeeni, tuntuu huomattavasti karmaisevammalta kuin nettiklikkailuitteni ja tykkäämisteni paljastuminen. Pidän mielelläni nettiminäni ja fyysisen todellisuuden erossa toisistaan. En ole minkään sortin tekniikkanero tai tietoturvatietäjä, vaan kirjoitanpa seuraavaan, mitä maantieteen uudet suuntaukset mahdollistavat elämääsi katkerana kyttäävälle.

Olin Utrechtin yliopiston professorin Otto Huismanin luennolla, jolta nämä blogimerkinnän ajatukset ovat suurelta osin lähtöisin.

Ajan ja tilan maantiede yhdistää nämä ulottuvuudet ja luo meille jokaiselle aika-tila-prisman, jossa liikumme. Prisma on käytännössä potentiaalinen alue, jolla ehdimme päivän aikana liikkua. Jokainen päätös, jonka päivässämme teemme kaventaa tulevia mahdollisuuksia, kutistaa loppupäivän prismaamme. Tämä on luonnollista, sillä mitä pidemmälle aika kuluu sitä vähemmän ja lähemmäs enää ehdimme.

Oletetaan, että tiedän Facebook-profiilistasi osoitteesi, työsi, opiskelupaikkasi, ehkä kurssit joita käyt, onko autoa, pyörää, harrastuksesi, ystäväsi ja mieleiset vapaa-ajanviettopaikkasi ja -tapasi. Näiden tietojen urkkiminen ei ole monen profiilista kovinkaan haastava tehtävä. Samaten on helppo koota näistä jonkinlainen suuntaa-antava viikkoaikataulu, jonka mukaan liikut. Juju, johon "aikamaantieteilijät" kykenevät, on mallintaa maailmaasi ja liikkeitäsi niiltä väleiltä, jolloin et päivittäisikään statustasi. Työkaluilla ja ohjelmistoilla pystytään optimoimaan liikkeesi: jos tiedän sinun olleen paikassa A klo 14 ja paikassa B klo 17 ja tiedän sinun käyttävän julkista liikennettä. Näillä tiedoilla voin rajata melko tarkasti millä alueella liikut ja optimoida reitit, joita todennäköisimmin käytät, integroimalla vaikka reittioppaan data ja katuverkosto mallinnukseen mukaan. Näin lyhyesti. Malleihin voi periaatteessa lisätä mitä tahansa paikkatietoa parantamaan osumatarkkuutta.

Mallinnus perustuu myös siihen, että ihminen on lopulta hyvin yllätyksetön eläin. Aloin pohtimaan omaa päivittäistä aika-tila-polkuani ja hämmästyin, kuinka tylsä olio olenkaan. Samoja paikkoja, reittejä ja aikatauluja viikosta toiseen. Mieti hetki omaa arkeasi: kuinka blokkiutunut olet samoihin rutiineihin?

Mallit perustuvat tietenkin vain todennäköisyyksiin ja vaativat suuren määrän työtä ja osaamista. Kukaan ei tiedä aivan tarkasti missä olet silloin, kun et ole päivittänyt sijaintiasi. On silti karmiva ajatus, että joku voi piirrellä kartalle mahdollisia reittejä ja päivittäisiä polkujasi.

Nyt voit jo huokaista, että onneksi ystäväsi eivät käytä tietojasi väärin, mutta...

Luin juuri uutisen (en vain kuolemaksenikaan muista mistä), kuinka tietosuoja-asiantuntija tuli pitämään luentoa ennakkoon ilmoittautuneelle yleisölle. Yllättäen hän aloitti luennon laukomalla totuuksia hänelle ennestään tuntemattomien kuuntelijoiden elämistä. Edellisenä iltana hän oli onkinut jonkin nettipalvelun kautta luennolle osallistujien vanhoja luokkatovereiden nimiä ja tekeytyi näinä henkilöinä yleisön Facebook-kaveriksi. Vaikka yksityisasetukset olisikin viritetty kireälle, moniko meistä todella tietää kenelle elämäämme jaamme?

"Minä polkuja tallaan..."

Ideaalimaailmassa tunnustaisimme luonnon omaavan itseisarvon, jonka takia sitä pitää suojella ja varjella ilman sen suurempaa syytä. Kai nykyäänkin moni luonnon arvokkuuden tunnustaa (muutenkin kuin rahassa ja elämyksissä), mutta toimintaan asti se ei tunnu riittävän. Ekomatkailunkin kuningasidea on tuotteistaa luonnon itseisarvo niin, että se saa arvon, jota voidaan mitata rahassa. Se saa yksikön, jonka me niin hyvin tunnemme. Lopulta on turha kitistä perimmäisistä syistä, miksi luontoa suojellaan, kunhan suojellaan. Seuraava kysymys, joka täytyy kysyä onkin: suojeleeko matkailu luontoa todella hävitykseltä?

Voin kai määritellä itseni ekoturistiksi. Lähes kaikki matkani valitsen kohteen luonnon perusteella. Haluan kokea luonnon ja sen vuorovaikutuksen paikallisen tai miksei globaalinkin yhteiskunnan kanssa. Matkustaminen kuitenkin tapahtuu täysin itsekkäistä syistä: halusta kokea. Matkaa maailman äärin on hyvin hankala perustella kenellekään pyrkimyksellä suojella sikäläistä ympäristöä riistolta (vapaaehtoistyö ym.ovat asia erikseen).

Matkoilla tulee miettineeksi, miten minä vaikutan tähän systeemiin. Onko minulla oikeutta hedonistisesti reissata ympäri maailman muuttamassa paikallista omaleimaisuutta ja tapaa toimia? Vai tuleeko ajatella, että tuloni paikalle osoittaa paikallisille luonnon arvokkuuden sellaisenaan?

Ympäristöongelmien perimmäinen syy on hyvin pitkälti liikkuminen: ihmisten lennättäminen kokouksesta toiseen, työmatka kodista kaupungin laidalle, tuontibanaanin laivaus Costa Ricasta naapurin markettiin, jopa informaation siirto verkossa. Kaikki liike vaatii energiaa, infrastruktuurin ja kaluston ja näitä varten puristamme pallostamme viimeisenkin öljyn pisaran. Ekomatkailu ei ainakaan vähennä tätä liikkumisen määrää.

Ihmisellä on kuitenkin selvä tarve liikkua. Se on omassa luonnossamme ja ahdistumme, jos emme pääse sitä toteuttamaan. Näin marras- joulukuun pimeinä iltoina on hauska seurata, kuinka maantieteen laitoksen käytävillä alkavat ahdistus ja kaukokaipuu kasvaa: lentoliput jonnekin on saatava!!! Ihmislaji on levittäytynyt maapallon pinnalla vihoviimeisiinkin kolkkiin ja kautta aikain uusia alueita on etsitty ja tutkittu hengen uhalla. Nyt hiilivetyjen sidokset ja atomien ydinten energia on valjastettu saattamaa meitä yhä huikeampaan liikkeeseen. En halua rajoittaa kenenkään viettien tyydytystä, mutta ne on suunnattava kestävämpään suuntaan.

Eroosio iskee!

Omat kokemukseni matkailun ympäristöä suojelevasta näkökulmasta eivät ole lupauksia herättäviä. Myös turismialueilla ne alueet on tuhottu, jotka olisi tuhottu ilman matkailua ja kääntäen: alueet, joilla ei turismin lisäksi juuri muuta käyttöä löydy, ovat nekin saaneet vain ongelmia niskaansa matkailijoiden myötä. Annan pari esimerkkiä:

Lapin lakeuksille on hankala keksiä muuta hyötykäyttöä kuin poronhoito ja matkailu. Lapin vaeltajat lienevät astetta tiedostavampaa sorttia, mutta silti tunturi on "täynnä" säilykepurkkia ja lasipulloa. Polut ovat vilkkaimmilla alueilla syöpyneet syvälle maastoon ja tuhonneet pintakasvillisuutta ja -maata kuutiokaupalla. Vieraslajit ovat levinneet tupien pihapiiriin ja kettu on pitkälti ihmisen avustuksella syrjäyttänyt naalin tuntureiltamme.

Hän tapasi olla sarvikyy

Tassilin ylänkö keskellä Algerian Saharaa ei tarjoa ihmiselle materialistisesti mitään, vain vihamielisen, äärimmäisen ympäristön. Vilja ei kasva ja arkeeisen peruskallion päälle kasautuneet kerrostumat eivät tarjoa öljynetsijälle yllätyksiä. Sinnekin matkamme kuitenkin vei. Algerialle on sanottava kehuna, että he varjelevat historiallisesti ja geologisesti arvokasta kohdettaan mustasukkaisesti. Massaturismille alue ei ole avautunut, vielä... Vaikutuksemme alueen hengissä kamppailevaan luontoon oli kuitenkin selvä. Oppaamme tappoivat kyyt armotta edeltämme, vastalauseista huolimatta ja matkakumppanillamme oli rietas halu päästä syömään tai kivittämään kaikkea mikä liikkui. Itse koin, että olimme vain vieraita, mutta monilla tuntuu olevan tarve käyttäytyä kuin isäntä, oli paikka mikä tahansa.

Tiedän, että ekoturismin kautta on saatu myös menestystarinoita alueiden ja lajien suojelussa (esim. Brasilian Pantanain jaguaarit), mutta monta asiaa joudumme miettimään ennen kuin touhu saadaan kestäville urille. Vastassa on myös paradoksi: turismin voluumia lisäämällä saadaan uutta nostetta suojeluun, mutta toiminnan massoittuessa lieveilmiöt vievät saavutetut hyödyt.