Härkätaistelut jäävät Kataloniassa historiaan

Eläinsuojelu saavuttaa jälleen yhden virstanpylvään, kun Espanjan itsenäisyyttä ajava alue lopettaa kyseisen eläinrääkkäyksen. Vaikkakin suurin ajava motiivi onkin ollut henkinen irtautuminen muusta espanjasta, on päätös silti tärkeä ennakkotapaus.

Perinnettä on perusteltu mm. sen kulttuurihistorian ja taiteellisen aseman kannalta. Nämä ovat järkevän ja nykyaikaisen ihmisen korvaan aika järjettömiä ja helposti kumottavia perusteluja.

Historialla ja perinteillä voidaan perustella sille tielle lähtiessä käytännössä mitä vain. Ottakaa norjalaiset toki taas käyttöön verikosto, Italia gladiaatoritaistelut ja USA orjuus.

Maailma muuttuu. Järjettömyydet loppuvat aikanaan. Espanjakin on muiden länsimaiden rivissä oikomassa kolmannen maailman epäkohtia. Omaan kulttuuriin ei sen sijaan saa koskea, olisi se kuinka oksettava tahansa.

Taiteellisuus on myöskin hyvin hatara peruste eläinoikeusrikokselle. Taiteen voi toki nähdä monelta kantilta mm. rajoja ja tabuja rikkovana itsenäisenä instituutiona, mutta sillon kun se leikkii eliöiden elämällä voidaan peli viheltää mielestäni poikki. Jos joku kiistää, etteikö turha tappaminen muka ole väärin, kertokoon. Samaten kertokoon, jos härkätaisteluiden tappaminen ei muka ole turhaa.

Matadorit voivat kertoa rauhassa, kuinka he kunnioittavat lahtaamiaan härkiä ja niitä pidetään kuolemaansa asti kuin kukkaa kämmenellä. Varmasti näin onkin ja koko asian ydin ei mielestäni olekaan yksittäisen härän kokema kuolema, vaan se iljettävä tapa, jolla tappaminen ja eläimen viimeiset hetket viihteellistetään ja karnevalisoidaan. Tappaminen syödäkseen/puollustautuakseen on oleellinen osa luonnon kiertokulkua, siinä ei ole mitään tuomittavaa (tehotuotanto onkin sitten asia erikseen). Mutta kun kuolema on massojen viihdettä ja ajanvietettä, ollaan hyvin kaukana luonnollisesta. Härkätaistelujen kaltaiset tapahtumat ilman muuta raaistavat maailmaa ja vähentävät elämän kunnioittamista. Itse en loppujenlopuksi näe kovinkaan suurta eroa antiikin gladiaattoritaisteluiden ja härkätaisteluiden välillä. Kahdessa vuosituhannessa ei ole vielä kovin pitkälle päästy.

Lain on suojattava myös eläimiä ihmisen julmuudelta. Espanjan lakeja en ala etsimään, mutta luulisi sielläkin olevan vastaavat. Ainakin pitäisi. Suomen eläinsuojelulaissa sanotaan näin:

"" 32 §
Eläinten lopettaminen

Eläimen lopettaminen on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

33 §
Teurastus ja siihen liittyvät toimenpiteet

Eläimelle ei saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, kipua eikä tuskaa käsiteltäessä. ""

Joku taas kertokoon, jos muutoin toimiminen ei muka ole julmaa.

Banaani — typeryytemme sijaiskärsijä

MTV3 uutisoi tänään banaanin viljelyn mahdollisesta tuhosta. Juttu ei itseasiassa ole edes mikään uutinen, koska asia on tunnettu jo kauan ja toimittajakin perustaa juttunsa hyvin vanhaan artikkeliin.

Nyt en kirjoita kuitenkaan niinkään banaanista vaan ajatuksista, joita koko suurempi teema herätti.

Monet tieteelliset teoriat on valjastettu ihmiskunnan hyväksi hyvällä menestyksellä. Nykyistä teknologiaa ei olisi ilman mm. suhteellisuusteorian syvällistä ja laajapohjaista ymmärtämistä. Mm. tämä banaani esimerkki kuitenkin osoittaa sen, miten evoluutioteoria ei ole saanut samanlasta merkitystä ja ihmiskunta on toiminut kuin halveksien sen periaatteita.

Banaaniviljelmät, joilta jokapäiväiset hedelmämme rahtaamme sisältävät yhtä ja samaa kloonia ympäri maailman. Geneettinen variointi on siis minimissään. Eliökunnasta löytyy lajeja, jotka menestyvät mahtavasti suvuttomallakin lisääntymisellä, mutta näiden yksilömäärät ovat huikeita, olosuhteet hyvin tasaiset tai sukupolven pituus erittäin lyhyt. Näillä keinoilla taataan suuri muuntelu ja hyvä sopeutuminen itseään kloonamallakin. Banaanilla ei kuitenkaan ole mitään näistä ominaisuuksista. Ainoastaan ihminen on pystynyt pitämään tekohengityksellään olosuhteet niin vakaina, että banaanikloonit ovat säilyneet viljelmillä.

Tässä kuitenkin haastetaan kilpailuun niin perustavan laatuinen ja nerokas systeemi kuin evoluutio. Kilpajuoksu  valtavasti muuntelevia tauteja vastaan, silloin kun olemme pultanneet itsemme jo lähtöviivalle, ei voi päättyä kuin huonosti. Olemme pysäyttäneet banaanin kehityksen samalla, kun sen viholliset jatkavat nopeaa kehitystään. Jos evoluution mekanismit todella syvälliseti ymmärrettäisiin ei tällaiseen hulluuteen ikinä olisi lähdetty. Banaanikin on vain yksi monista vastaavista esimerkeistä. Antibioottien ryöstöviljely on toinen esimerkki siitä, kuinka evoluution tehoa halveksitaan.

Banaanitapauksessa täytyy tosin ihmisten puollustukseksi sanoa, että suvulliseen lisääntymiseen kykenemättömiä hybridejä on viljelty jo tuhansia vuosia. Todennäköisesti silloin otettiin käyttöön kuitenkin aina uusia risteytymiä jolloin nykyisenlaisilta klooniarmeijoilta säästyttiin. "Riippuvuus" banaaneista on siis kehitetty jo kauan ennen kuin geeneistä ja niiden muuntelusta ymmärrettiin mitään. Nykypäivän valtavien plantaasien hulluutta ei voi perustella esihistorialla.

Amerikassa panostetaan suurella rahalla geeniteknologiaan eli perimän muunteluun ja luontaiseen kehitykseen puuttumiseen, kun samalla osa vaatii evoluutioteorian poistamista koulujen opetussuunnitelmasta. Voiko suurempaa ristiriitaa enää olla? Jos ei ymmärretä edes toiminnan lähtökohtia, kuinka muka voidaan ottaa vastuuta seuraamuksista.

Tällaiset banaanin kaltaiset tarinat ovat yksi syy sisäistää evoluutioteoria ja sen seuraukset entistä paremmin.

Tassili - Hiekkameren keskeltä noussut kivimetsien saari

Kuumaisemat ympäröivät leiriämme. Metrien korkuiset kivipaasit loivat saharalaisen metsän. Veden ja tuulen ikiaikainen työ näkyy jokaisessa piirteessä. Särmät ovat hioutuneet unduloivaksi hiekkakivipinnaksi ja painovoimaa uhmaavat muodostumat kaartuvat luoden suojaisia koloja, johon kätkeytyä Saharan kylmää yötä karkuun. 

Täytyy kertoa myös Algerian matkamme toisesta puolesta, ainutkertaisesta luonnosta ja vuosituhansien ihmistyön merkeistä. Alue on UNESCO:n maailmanperintökohde ja algerialaiset vaalivat sitä lähes mustasukkaisella otteella. Tassilin ylänkö nousee ympäröivästä hiekkaerämaasta n. 800 metriä saavuttaen lähes kahden kilometrin peruskorkeuden.  Pienimittakaavasta karttaa alueelta tuijottaessa luulee ylängön olevan tasainen. Korkeuskäyrät kuitenkin pettävät. Alue koostuu suurilta alueilta kuin kiviseinämien labyrintista. Maastomittaajan painajaisessa muutaman kymmenen metrin korkeuserot vaihtelevat pisteestä toiseen kuin satunnaisesti. Veden ja tuulen syömät tunnelit, käytävät ja terassit tekevät maastosta mahdottoman tulkita.

Tassilissa sisäinen kompassini katosi välittömästi. Tuaregioppaamme olivat paasiviidakossa kotonaan. Tämä on heidän kotinsa, ollut heidän leikkipaikkansa ja nyt oppaana elannon lähteensä. Pohdimme, mitä jos tuaregin tiputtaa suomalaiseen kuusikkoon. Olisiko hän yhtä pyörällä päästään kuin me heidän "metsässään". Vaikka suunistaminen oli aikalailla mahdotonta, oppi matkalla lukemaan luontoa uudella lailla. Kalliot ja uurrokset kertoivat tarinaa niinkuin omamme kertoo jääkauden ajasta. Tassilin tarina vain ulottuu vuosimiljoonien taakse. Aavikkokerrostumista syntynyt heikosti sementoitunut hiekkakivi on tehnyt virtaavasta vedestä ja puhaltavasta tuulesta kuvanveistäjänsä. Tämän prosessin äärellä todella tunsi itsensä pieneksi.

Geologialtaan alue oli eri aikakausien ja syntytapojen mosaiikkia. Löysin hyvin sekalaisia artikkeleita alueen synnystä. Suurin osa ylängöstä on vanhoja dyynikenttiä sittemmin jähmettyneenä. Hiekkakivi ei siis ole merenpohjalla syntynyt mikä on osittain alueen onni: hiukan pohjoisempana alkavat meressä syntyneet tasangot. Niistä Algeria pumppaa rikkautensa, öljyn. Tassilin aavikkokerrostumista öljyä ei löydy. Se on taannut alueen pysymisen koskemattomana. Alueen monimuotoisuudesta kertoo se, että ylängön eteläosista on löydetty jopa merkkejä satoja miljoonia vuosia vanhoista jääkausista.

Maailman hidas muutos näkyi joka puolella. Kalliomaalaukset 10 000 vuoden takaa esittävät kirahveja, virtahepoja, krokotiileja. Nämä maalaukset alueella, jossa ei nykyisin sada ehkä vuosiin. Kalliopaasien ympäröimään altaaseen saattoi kuvitella matalan järven, josta oli enää jäljellä sen rantadyynit. Kävellessä saatoi jalkojen juureen aueta sadan metrin syvyinen jokilaakso, johon oli hyvin vaikea kuvitella enää vapaana lipuvaa virtaa. Muutamasta harvasta paikasta oli mahdollista yhyttää puita, todellisia jättiläisiä. Missään ei ollutkaan näitä nuorempia. Jälkikasvun on korjannut Saharan paahtava kuumuus.

Tassilissa todella oli viimeisimmän jääkauden loppuessa täysin erillainen ilmasto, savanni-ilmasto. Kivikautiset maalaajat eivät ole keksineet savannin eläimiä päästään. Ne todella elivät ylängöllä. Pysäyttävä esimerkki ilmaston muuttumisesta ovat tuhansia vuosia vanhat alueelle endeemiset Cupressus duprezianat, saharan sypressit. Puita on jäljellä parisen sataa, joista näimme muutaman kymmenen. Harvassa tapauksessa pääsee sanomaan nähneensä noin suuren osan koko lajin edustajista. Saharan ilmasto on kuivunut vuosi tuhansissa niin paljon, että puun siemenet eivät enää idä. Näemme lajin hiipuvan näiden riutuvien vanhusten myötä. Tämä perspektiivi on hyvä pitää mielessä myös nykyisen ilmastonmuutospuheen aikana. Ilmasto on dynaaminen systeemi, tosin liika on aina liikaa.

Kun kulki oppaidemme perässä tietyt asiat jaksoivat aina hämmästyttää. Autiomaassa ei kasva kovin montaa lajia kasveja. Aina uuden ilmestyessä oppaamme kertoi, mikä käyttö sillä on heidän kansalleen. Mausteita, lääkkeitä, hallusinogeenejä. Ihminen on uskomaton eläin ottamaan jokaisen resurssin käyttöönsä.Tassilin lajisto ei tosiaan ollut suuren suuri. Tappavan myrkylliset sarvikyyt tuaregit tappoivat tavattaessa ja suuria heinäsirkkoja he kivittivät meidän maistettavaksemme. Mule mule eli paikallisten leirilintu saapui aina ihmettelemään puuhiemme. Täkäläisiä puolta pienemmät korpit kärkkyivät jätteitämme ja odottivat nälkäisinä poistumistamme. Savannien eläinkirjo on vaihtunut muutamaan gaselliin, aavikkokettuun ja jyrsijöihin, jotka saattoi yhyttää yön pimeydessä leivän murujen kimpusta. Nykyään autiomaa on vaihtolämpöisten liskojen valtakuntaa. Ne paistattelivat kivillä imien itseensä riitoisaa auringon energiaa.

Vaellus oli mainio opetus minkälaista elämä voi olla verrattuna länsimaiseen yltäkylläisyyteemme. Ruoan ja veden aasit kantoivat toki mukaamme, mutta ennen ei ole ollut näin. Paikallistuntemus oli vesikuoppien mieleen painamisessa välttämätöntä. Muuten kuolit auttamatta pois. Tuaregit näyttivät ylpeinä meille paria matkalla ollutta vesikuoppaa kuin Graalin maljaa. Oppaamme sanoikin: "kuinka te voitte olla tyytymättömiä ikinä mihinkään, teillähän on maa täynnä vettä?"

Arabikevään merkit

Arabikaduilla, joilla on keväällä virrannut veri, oli vielä marraskuussa hiljaista. Mikään ei viitannut tuleviin tapahtumiin ja levottomuuksiin vaan rauhallisuus oli silmiin pistävää. Vai viittasiko sittenkin?


Kaupungilla oli ahdistava tunnelma. Jokaisella kadun kulmalla seisoi sotilas, ase tanassa ja katse horisontissa. Kadut eivät olleet täynnä elokuvien basaareista tuttua vilinää. Ne olivat kumman kuolleita. Elämä oli piilossa tai se oli tukahdutettu. Jo lentokentällä jouduimme ongelmiin. Virkailijat polottivat sekaisen arabiaa ja ranskaa. He keskustelivat keskenään, luoden aina välillä katseen meihin, välillä lukuisiin papereihin ja viisumeihin. Tavaroitamme (niitä jotka olivat edes saapuneet perille) takavarikoitiin, seuruettamme hajoitettiin ties minne sivukonttoreihin ja aikaa kului.

Koska kiinnostavan journalismin määritelmiin kuuluu mm. ajankohtaisuus, kirjoitan hiukan Algeriasta, maasta likellä arabikatujen kiivainta taistelua. Kirjoitan pohjalta, jonka sain viettäessäni maassa kaksi viikkoa pari kuukautta ennen pohjois-Afrikan leimahdusta. Millainen vaikutelma maasta ja sen yleistunnelmasta jäi ja mitä maalle kuuluu nyt?

On helppo olla jälkiviisas, mutta vallankumousten nostaessa päitään yksi maa kerrallaan, ei voinut välttyä ajatukselta: arvasin. Kohtamaamme mielivaltainen toiminta virkamiehiltä sai meidät raivoihimme. Miten lienee arabikadunmiehen laita?

Vaikka visiittimme pääkaupunki Algerissa kesti vain pari päivää, saivat viranomaiset meidät turhautumaan ja tukehtumaan maan byrokratiaoksennukseen. Seurueemme "johtajaa" pompoteltiin kaksi päivää eri ministeriöiden välillä. Välillä luvattiin jotain, mutta kuitenkin asia siirrettiin seuraavan virkamiehen harmiksi. Kukaan ei uskaltanut sanoa viimeistä sanaa, antaa päätöstä. Liekö väärästä päätöksestä virkamiehelle lähtö päättömänä (aika kehno puujalka). Jo ensi askeleista lentokentällä kalvanut tunne osoittautui aivan oikeaksi: emme olleet tervetulleita. Myöhemmin tuaregioppaamme totesi, että lahjonnalla olisivat aisat kyllä hoituneet. Vaatii vain aikamoista pokkaa alkaa hivuttaa ruskeita kirjekuoria maassa, jossa kulmalla seisovilla poliiseilla on rynnäkkökiväärit olallaan.

Algerialla on verinen historia. 90-luvulla käytiin kymmenvuotinen sisällissota jonka aikana voimaan pantu poikkeuslaki kumottiin vasta keväällä mielenosoittajien paineessa. Sota sai alkunsa kun hallitus keskytti tulossa olleet vaalit kun hallituspuolueiden tappio oli käymässä selväksi. Vielä 2000-luvulla Algeriaa on ravistellut pommi-iskujen aaltoja ääri-islamistien taholta. Algerian al-Qaidaa on yritetty tukahduttaa väkivalloin. Tämä taistelu näytti jo voitetulta ennen sen uutta heräämistä viime kevään levottomuuksien aikana.

Matkasimme taksissa Algerin lentokentälle päästäksemme toisella yrityksellä jatkolennolle Djanet'in. Jo porteilla taksimme pengottiin poliisien toimesta. Poliisien ja sotilaiden edustus oli näkyvää. Koko muutaman tunnin odotus myöhässä olleeseen lentoon oli piinaavaa seurattavaa. Pimeällä lentokentällä risteili poliisiautoja. Keneltäkään ei saanut mitään tietoa ja terroristit olivat (poliisivaltion "hienoisella" avustuksella) tehneet jo tehtävänsä: saaneet mielikuvitukseni laukaamaan. Aivan kuin lentokentällä olisi ollut käynnissä valtava operaatio. Luultavimmin poliisivaltiossa tällainen voimannäyttäminen oli kuitenkin vain käytäntö.

Tuaregit, joiden vieraita -ja viranomaispapereissa kutsumia- olimme, ovat sorrettu kansa. Reilut miljoona tuaregia ovat levittäytyneet keskelle Saharaa Algeriaan ja sen lähimaihin.  Kansa on elänyt kiertävinä paimentolaisina ja kauppiaina. Tuaregeista liikkuu huhuja pelottavina aavikon sotureina "sinisenä kansana", mutta se mitä me näimme heistä oli täysin toisenlainen kuva.

Kun vertaan arabien kansoittamaa pääkaupunkia Algeria ja etelässä sijaitsevaa pientä tuaregikaupunkia Djanet'ia, oli tunnelman ero kuin hautajaisissa ja häissä. Vaikka tuaregit -Keski-Saharan paimenkansa- on ollut vainottu ja syrjitty arabien toimesta vuosisatoja, olisi kaupunkeja vertaillessa voinut kuvitella asetelman olevan päinvastoin.  Vainoharhainen, byrokratiaviidakon läpi katsellut pääkaupunki vaihtui matkallamme kotoisaan, mutkattomien tuaregien keidaskaupunkiin. Tuaregeista paistoi lapsenomainen leikkisyys ja iloisuus. Tuaregit käännytettiin muslimeiksi varsin myöhään ja se näkyi myös käytöksessä, asenteissa ja pukeutumisessa. Oppaamme toki katosivat tiettyihin aikoihin kallioden taakse rukoilemaan, mutta samalla heissä oli jäljellä niin paimenkansan luontosuhdetta ja uskomuksia että myös varsin länsimaista maailmankuvaa mm. evoluutiosta.

Mikään paratiisi ei Djanetkaan enää ole (Tuaregien kielellä Djanet tarkoittaa paratiisia, keidas keskellä aavikkoa). Helmikuussa siepattiin italialainen nainen oppaineen lähellä kaupunkia. Ulkoasiainministeriö ei enää suosittele matkustamista alueelle.Ovatko tuaregien hävityn itsenäistymistaistelun arvet auenneet? Vai käyttävätkö ääri-islamistiset järjestöt vain kaaosta hyväkseen?

Jopa matkallamme keskellä autiomaata koettiin kulttuurien törmäys. Ei tosin meidän kristitystä kulttuuriperinnöstä tulleiden ateistien vuoksi, vaan tuaregien ja ryhmämme kanssa olleiden arabien välillä. Toisesta oppaastamme huokui halveksunta hänen kansaansa sortaviin arabeihin. Näin kiltisti sanottuna: hän ei pitänyt arabeja juuri minään. Konfliktit ovat vielä nuoria. Veri ei ole vielä kulunut muistoista.

Kiertävä suurlähettiläs kirjoitti 9.9.2011 Hs:n vieras kynässä  Algerian tilanteesta ja sen eroista muihin arabimaihin. Algeria on todella säästynyt tänä vuonna samanlaiselta väkivallan aallolta kuin itäiset naapurinsa. Mutta uudistuksetkaan eivät ole olleet vakuuttavia. On vielä hyvin aikaista sanoa, mitä Algeriassa vielä tulee tapahtumaan. Djanetista ja tuaregeista on vaikea saada enää mitään tietoa. Orastava turismibisnes oli alueelle selvä kehityskanava parempaan tulevaisuuteen. Kevään kriisin myötä tästä mahdollisuudesta haihtui paljon pieruna Saharaan. Toivon todella, että maan eteläosa ei vaivu takaisin äärijärjestöjen terroriin. Hiljaiset tuaregit on helppo unohtaa tiettömien taipaleiden taakse. Ei ole kuitenkaan kenenkään etu tässä maailmassa, jos ääriainekset saavat siellä alustan, jolla kyteä. Terrorin varjo saadaan pyyhittyä vain antamalla tuaregeille heidän ansaitsemansa oikeudet ja vapaudet. Paimenkansa on aina tyytynyt vähään, Algerian läpimätä hallinto voisi antaa heille edes sen.

Tästä se lähtee, mutta mikä?

Perustin blogin, mutta miksi?

Jotta mahdollinen lukija osaa tulkita tekstejäni ja asettaa mielipiteeni oikeaan kontekstiin, asiayhteyteen, avaan ensin hiukan motiivejani ja taustaani.

Ensisijainen syy miksi kirjoitan on harjoittelu. Asenteeni kirjoittamiseen voi olla joskus jopa intohimoinen, mutta kiireisessä arjessa tarvitsen vielä lisämotivaation, jotta saan sormeni näppikselle viuhtomaan. Haluan oppia käyttämään sanaa tehokkaammin, oppia vaikuttamaan. Mahdollisesti blogiympäristö tarjoaa myös vertaistuen ja palautteen. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ideoita. Kirjoitan siis ennemmin tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten. Tavoitteellisuutta vailla päämäärää. Kehitys vailla ennelta annettua suuntaa.

Mistä kirjoitan? Uskon tulevaisuuteni löytyvän tieteen parista. Haaveissani kannattelen kuvaa ihmisen ja luonnonkiertokulkujen ristiriitoja tutkivana vaikuttajana. Korostan sanoja tutkija ja vaikuttaja. Uusin hurahdukseni aihe on tiedeviestintä ja journalistiikka, eritoten tutkiva sellainen. Minulla saattaa olla hiukan idealistinenkin suhtautuminen tieteen mahdollisuuksiin ja tiedon voimaan. Rationaalisena ihmisenä en hyväksy muita päätöksiä kuin tietoon perustuvia, on tieto sitten kullakin kuinka subjektiivinen käsite. Rajaan kuitenkin jyrkän eron uskomuksen ja tiedon välille. Joku voi tästä ja tiedon luenteesta filosofoida pitkään, mutta tämä on se käytännön rajaus, jonka teen: tieto voi olla absoluuttisen tosi. Maantieteen ja biologian pääaineopiskelijana kirjoitukseni tulevat liikkumaan näillä alueilla saaden sävyjä sivuaineistani (viestintä, geoinformatiikka, ympäristönsuojelutiede). Tulen kirjoittamaan tieteestä vasta-alkajan ja opiskelijan vinkkelistä. En yritä päteä vaan viestiä, miltä maailma ja tiede instituutiona minulle näyttäytyy.