Kiehtovat kasvit Kaisaniemessä

Enpä uskonut aiemmin hurahtavani kasveihin, tai tarkemmin kasvien ekologiaan ja evolutiikkaan. Kuinka monimuotoista ja ällistyttävää elämä onkaan! Se aina jaksaa yllättää.

Normaalisti kasvit ovat kovin arkipäiväinen osa elämäämme. Niin arkipäiväinen, että unohdan seisovani puisella lattialla, syöväni kasvikunnan hedelmät, pukemalla puuvillaiset vaatteet, hengittäväni kasvien vapauttamaa happea ja kirjoittavani blogia hiilivoimalla (hiiltyneitä kasveja) tuotetulla sähköllä. Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha on hyvä paikka pyhittää näille elämää ylläpitäville eliöille oma hetkensä. Syksyn myrskytessä omat kasvimme horrokseen, pysyvät kasvihuoneet auki koko talven. Sinne siis! Tulen oppaaksi jos joku pyytää ;)

Jos mahdollista, kasvien tavat selviytyä tässä ankarassa maailmassa ovat vielä ihmeellisempiä kuin eläinkunnan. Ainakin omalla primitiivisellä tavallaan. Paikalleen juurtuneina, ne joutuvat sopeutumaan aivan erilaisiin haasteisiin. Ilman keskushermostoa ja ilman minkäänlaista kykyä alkeelliseenkaan suunnitteluun, ne toimivat huippunsa hiottujen puollustus- ja jopa hyökkäysmekanismien mukaan. Kasvit eivät ole jääneet surkuttelemaan liikkuvien eläinsukulaistensa kehitystä, vaan päinvastoin valjastaneet nämä käyttöönsä paikatakseen paikallaan pysyvän elämän puutteet. Eläimet auliisti toimivat siitepölyn ja siementen väsymättöminä kantojuhtina. Kasvikunnasta löytyvät maailman suurimmat ja kauneimmat.

Suosittelen jokaiselle opastettua kierrosta Kaisaniemessä. Kasvien sopeumat ja ihmeellisyydet aukeavat vasta pienellä johdatuksella niiden maailmaan. Niin vieras elämäntyyli se meille on. Palmusalissa ovat bambut, jotka luonnossa kasvavat optimioloissa yli metrin (!) päivässä. Parananjättilumpeet kannattelevat veden pinnalla keskikokoista aikuista, ja kaktussalissa näet, miten kasvit voivat elää paikassa, jossa sataa... noh, ei juuri sada.

Yksi kasvien arkipäiväistymisen ja niistä vierottumisen merkki on se, että kasvituotteita syödessämme tai muuten käyttäessämme, emme välttämättä lainkaan tiedä, miltä kasvi on edes elävänä näyttänyt. Kasvihuonessa voi täyttää nämä yleistiedon aukot. Kaakao-puu pukkaa rungostaan hedelmää, intianpuuvilla kehrää pumpuliaan ja lummeallas puskee riisiä.

Puutarha on myös pala Helsingin historiaa. Kartanorakennuksesta piti alunperin tulla Suomen kuninkaanpalatsi. No, kuten tiedämme, kuningasta emme koskaan saaneet elätiksemme, joten rakennus toimii tällä hetkellä ikävä kyllä suurelta yleisöltä suljettuna kasvimuseona (täynnä kuivattuja näytteitä ympäri maailman). Komiaa arkkitehtuuria se on silti ulkoakin päin.




Tämä oli nyt vain lyhyt mainospuhe kasvien kunnioituksen puolesta. Ne eivät osaa pitää itsestään meteliä. Jonkun muun täytyy. Ehkä myöhemmin seuraa lisää botaniapropagandaa ;)

Mikä maantiede?

Opiskelen maantiedettä Helsingin yliopistossa. Maantiede voi olla hiukan hankalasti jäsenneltävä tieteenala, mikä on samalla sen vahvuus ja heikkous. Maantieteellä ei oikeastaan ole ns. omaa tutkimuskohdettaan, vaan kaikki perustuu spatiaaliseen (eli alueelliseen) synteesin luontiin milloinkin mielenkiinnon kohteena olevien ilmiöiden tai piirteiden osalta.

Tämä antaa maantieteilijälle hyvinkin vapaat kädet. Lähes kaiken voi kytkeä paikkaan, tilaan tai alueeseen.

"Maantieteilijä tutkii, mitä maantieteilijä tutkii" -hokema voi olla samalla kuitenkin myös kirous. Voisin väittää, että maantieteen opiskelijoilla ei ole samanlaista yhteistä identiteettiä kuin monilla muilla tieteen aloilla. Yhteishenki on kyllä pienessä tieteenalassa ja -porukassa loistava, mutta onko meillä todella sellaista ammatti-identiteettiä, mikä mm. biologeilla tuntuu olevan. Tämä huomio taas vasta opiskelijan horjuvasta näkökulmasta. Mikä meitä lopulta sosiaalisten siteiden lisäksi yhdistää?

Vaikka maantiede on ollut olemassa omana oppialanaan jo kauan ja voidaan laskea hyvin vanhojen tieteenalojen joukkoon, tuntuu että joudumme yhä todistelemaan olemassa oloamme. Maantieteilijä joutuu aina uudestaan todistelemaan paikkaansa ja valintaansa, usein myös itselleen. En vain kerran ole joutunut vastaamaan kysymykseen "miten sitä maantietoa voi muka viisi vuotta opiskella?" Maantieteellä ei ole kansan suussa tieteen statusta. Se on vain tietoa paikoista.

Jo ensimmäisen vuoden opinnoissa monella kurssilla sivuttiin aihetta maantieteen legitimiteetistä, oikeutuksesta. Jotenkin aistii, että tämä on myös opettajillemme arka aihe. Saman laista todistelua olen lukenut viestinnän oppikirjoista. Viestintä on vasta nuori tieteen ala ja hakee vasta paikkaansa.

Helsingin yliopistossa maantiedekin hakee paikkaansa. Jotain kertoo, että nykyiseen geotieteiden ja maantieteen laitokseen on sijoitettu niin eksakti geologia kuin erittäinkin humanistinen, paikoin jopa filosofiasta ja psykologiasta sävyjä saava kulttuurimaantiede. Suoraan sanottuna jopa hiukan surkuhupaisaa. Vaikka nykyään kuinka toitotetaan ns. postnormaalista tieteestä, jossa korostuu poikkitieteellisyys ja yhteiskunnallisuus, en tiedä, kuinka hedemällinen maantieteen ja muiden matemaattis- luonnotieteiden (fysiikka, matematiikka, tietojenkäsittelytiede jne) synteesi on. Itsekin karkasin Viikkiin luo biotieteiden. Moni haikailee kohti keskustaa (sosiologia, kansantaloustiede jne.).

En kokenut saavani maantieteestä tarpeeksi. Koin saavani kyllä työkaluja tulevaan tutkijan uraan, mutta se kova tiedollinen ja teoreettinen ydin on puuttunut. Näistä syistä hain lopulta opiskelemaan myös biologiaa, josta voisin ammentaa ekologista - kenties evolutiivistakin - osaamista. Toivottavasti tiedonjanoni saa tyydytyksen tästä yhdistelmästä: maantieteen metodit ja synteesi yhditettyinä ekologiseen ympäristökäsitykseen ja teoriaan.

Tämä oli hyvin kriittinen kirjoitus. Ehkä ensi kerralla kirjoitan maantieteen iloista!